Vuonna 1474 Reinin mutkassa sijaitsevassa Baselin kaupungissa pyöveli teloitti kukon, jota syytettiin munan munimisesta. Vanhin kuvaus tapahtumasta on pappi ja notaari Johannes Knebelin kirjoittama kolmen lauseen päiväkirjamerkintä. Nämä lauseet antoivat lähtökohdan Nina Forsmanin käsikirjoittamalle ja ohjaamalle dokumenttielokuvalle De Gallo Qui Ovavit (2024).

Arkistomateriaaleista koostettu vartin mittainen elokuva kertoo kanojen ja ihmisten yhteisestä historiasta painottaen sukupuoleen liittyviä kysymyksiä. Se kasvaa pyörteiseksi havaintojen kimaraksi siitä, miten sukupuoli ja laji kietoutuvat kanojen ja ihmisten välisissä suhteissa ja miten myyttinen limittyy biologiseen ja sosiaalinen hormonaaliseen.

Sukupuolen moninaisuus ja muuttuvuus on kanoilla yleistä. Toisinaan kana, jolla on munasarjat ja naaraan hormonitoiminta, voi ”muuttua kukoksi” – hormonien eritys voi muuttua siten, että hänelle kasvaa kannukset, pitkät pyrstösulat ja suurempi harja, ja hän voi alkaa kiekua. Parvessa, jossa elää useampia kukkoja, kukot vaikuttavat toistensa hormonitoimintaan voimakkaasti. Tämä näkyy muun muassa siinä, että sosiaalisten suhteiden muuttuessa, esimerkiksi johtajakukon kuollessa, myös kukkojen fyysiset piirteet voivat muuttua. Parviolosuhteet vaikuttavat näin siihen, miten keho muuttuu ja sukupuoli ilmenee. Kanojen havainnointi haastaakin paitsi yhä vallitsevaa käsitystä sukupuolen kaksijakoisuudesta, myös ajatusta sukupuolen jakautumisesta tarkasti biologiseen ja sosiaaliseen.

Kanoihin kuitenkin käytetään paljon sellaista valtaa, jota perustellaan kaksijakoisella sukupuolikäsityksellä. Tätä De Gallo Qui Ovavit tuo esiin. Knebelin muistiinmerkitsemän kukon lisäksi elokuva kertoo muun muassa munantuotannon sukupuolilajittelusta, taisteluviihteessä käytettyjen kukkojen yllyttämisestä tappelemaan ja siitä, miten kanoista usein puhutaan kuin he eivät olisi muuta kuin munimiskykynsä.

Yllättäviäkin kytköksiä osoittamalla elokuva onnistuu näyttämään (väki)vallan myös sellaisissa kanojen ja ihmisten yhteiselon muodoissa, joiden kuvauksissa usein korostetaan huvittavuutta tai sitä, miten ihmiset suhtautuvat kanoihin ihaillen ja arvostaen. Tässä vallan tuomisessa havaittavaksi osansa on taitavalla leikkaamisella sekä Kimmo Helénin musiikilla ja François Yazbeckin äänisuunnittelulla. Kuvat lapsista pukemassa kukkoja mekkoihin voitaisiin valita näyttää hassuina, mutta dokumentissa korostuu valta: se, miten kukot ovat ihmisten käsissä, ja miten mekkojen epämukavuus saa heidät liikkumaan jäykästi. Kanarotunäyttelyjä taas kuvataan muun muassa näyttämällä, miten näyttelykukko pestään rajuin ottein. Vaikka näyttelyissä ihaillaan kauniita lintuja, ihailu ei itsessään hyödytä lintuja.

Dokumentti ei ole kuitenkaan pelkästään kuvaus väkivallasta ja sen sukupuolittuneisuudesta. Se kertoo myös siitä, miten monenlaiset asiat voivat olla olemassa yhtä aikaa: samassakin suhteessa voi olla sekä satuttavaa vallankäyttöä että pyrkimystä hoivata ja halua ihailla. Yhtä aikaa on olemassa teollisuuden totaalinen välinpitämättömyys kanojen ihmeellisyydestä ja kana-aiheisen baletin ylistys kanamaisesti liikkuvalle kanavartalolle. De Gallo Qui Ovavit myös juhlii kanojen queeria kykyä vastustaa yrityksiä jähmettää leikkisät ja pyrähtelevät sukupuolet.

Helinä Ääri

Kirjoittaja on tutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii kanojen ja ihmisten välisiä suhteita ja elää viiden kukon kanssa.

Nina Forsman: De Gallo Qui Ovavit (2024, Elo film school production, tuottaja Ilona Raivio).

Seuraava esitys Helsingissä 19.4.2024 Ateneum Late -tapahtumassa klo 18–20 Ateneum-salissa. 

Elokuvan julisteen on suunnitellut Nalle Mielonen.