”Ihan vitun sairasta” – opiskelijat oppimassa eläinlääkäreiksi

Huomaan Elli Valtosen romaanin Kosmoksen julkaisuluettelossa jo ennen kuin se on ilmestynyt. “Vihdoinkin, vihdoinkin!” huudahtelen ajatuksissani itsekseni. Olen odottanut eläinlääkärin näkökulmaa eläintuotannon perimmäiseen ongelmaan vuosia. (Suomalaiset kunnioittavat paljon eläinlääkäreitä, mutta eläinlääkärit eivät yleensä puhu julkisuudessa eläinoikeusnäkökulmaisesti.)

Valtosen teos on romaani, ja siten hyvin erilainen kuin saman aihepiirin muutama vuosi sitten ilmestynyt suomennettu teos Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa. Gustafssonin kirja käsitteli nimensä mukaisesti vain teurastamoympäristössä työskentelyä, ja kirjoittajan havainnot etenivät päiväkirjan muistiinpanojen tyylillä.

Valtosen romaanin kansi ei kerro sisällöstä, se ei järkytä, ei paljasta. Kirjan nimi on kirjoitettu kanteen herkästi kursiivilla. Kansi henkii utua – tai aivan kuin katsoisin yön aikana jäätyneeseen vesilätäkköön. Sinisen ja harmaan sävyt ovat kaukana eläimistä, lihasta, saati teurastamoista.

Tarina kertoo eläinlääkäriopinnot aloittavasta henkilöstä ja hänen vuosikurssilaisistaan. “Opintojen edetessä he tottuvat näkemään hätää, väkivaltaa ja kuolemaa, ja jokaisen heistä on löydettävä omat keinonsa niiden kanssa elämiseen”, kirjan takakansiteksti kertoo.

Tainnutuskehdoista ja teurastamisesta

Olen lukenut teurastamoihin liittyviä uutisia, tekstejä ja lainsäädäntöä lähilukien ja tarkkaavin lasein nyt kahdeksan vuotta. Olen tehnyt aiheesta opinnäytetyöt ja aloittanut sen parissa väitöskirjan tekemisen. Ensimmäisen väitöskirjani artikkelin nimi on “Tainnutuskehto” ja kuolemanvarmistus – teurastaminen teknologisoituna prosessina. Tuttu sana tuijottaa Valtosen kirjan kannesta. Näen kirjailijan kirjamessuilla, ja hän kiiruhtaa luokseni kertomaan kirjan nimestä, että se oli jo päätetty ennen kuin hän oli lukenut artikkeliani. Ymmärrän hyvin, miksi kirjan nimi on Tainnutuskehto. Sana sisältää niin paljon, niin ristiriitaisia mielleyhtymiä. Kehto on paikka, johon pieni ihminen rauhoitetaan. Kehto/kätkyt on myös paikka, jossa pienet ihmiset ovat ennen kuolleetkin. Kehto kuuluu myös sanonnoissa, kuten kehdosta hautaan tai ihmiskunnan kehto merkityksessä alkukoti.

Tutkimissani Hyvä toimintatapa teurastuksessa -oppaissa sana vilahtelee yhtä luonnollisena kuin muutkin tappamiseen tarvittavien välineiden kuvaukset. Nauta-oppaassa mainitaan säilytystilat, karsinat, sähköpiiska, tainnutuskehdot ja -karsinat. Sika-oppaassa puhutaan automaattisista ajokäytävistä, tainnutuskarsinoista ja -kuljettimista, tainnutuskehdoista ja -koreista sekä kaasutainnutuksesta. Nautojen kohdalla tainnutus tapahtuu liikkumista rajoittavassa rakenteessa, jonka voisi ajatella olevan metalliputkinen kehto, jossa pulttipistooli nukuttaa naudan uneen. Kuten jokainen lasta nukuttava tietää, aina nukutus ei onnistu. Aina tainnutus ei onnistu, ja sitä on tehtävä uudestaan, kunnes tajunnantila muuttuu ja keho rytkähtää alas. Nautojen “kehdosta” sivuseinä aukeaa, ja nauta kippautuu pois pistettäväksi, verenvuodatukseen. Sikojen oppaassa käytetään tainnutuskehto-sanan lisäksi tainnutuskuljetinta, tainnutuskarsinaa ja tainnutuskoria. Naudat tainnutetaan yksi kerrallaan, mutta siat joukoissa, koska siat tavallisimmin johdatetaan kehtoon tai hissiin, joka laskee ne tainnuttavaa kaasua sisältävään kuiluun.

Tällä hetkellä olen valmistelemassa väitöskirjan toista artikkelia, joka sattumalta on vähän niin kuin Valtosen teoksen aiheen akateeminen vastine. Olen siis jo vuosia sitten suunnitellut toteuttavani väitöskirjan osatutkimuksen eläinlääkäriopiskelijoiden teurastamoharjoittelua havainnoiden, ja juuri tällä hetkellä olen jälleen yrittämässä saada tutkimuslupia kenttätyöhön. Artikkelia suunnitellessani olen pohtinut eläinlääkäriopiskelijoiden oppimista, tunteita, itsensä kovettamista, teollisessa ympäristössä tapahtuvaa väkivaltaa ja teurastamoiden ääniä, hajuja ja ilmapiiriä.

Olen kirjoittanut luovaan tutkimuspäiväkirjaani näin:

mekaaninen, teknologinen samanlaisena toistuva tappaminen voi olla huumaavaa, oma maailmansa, äänet ovat kovia, ehkä säksättäviä, toistuvia, ihmisten liikkeet harkittuja, kuin koreografia, ehkä jopa tanssi. millainen olisikaan teurastus tanssina, virtaviivainen ja moderni liike, puhtaan valkoisen, teräksenharmaan ja verenpunaisen liitto, tanssi se voisi olla tai rituaalinen toimitus, samankaltaisena toistuva, ennalta arvattavissa oleva, kaavamainen, ohjattu, ohjattuhan se onkin, ja jos jokin tapahtuu, jokin särö, taite, kupru, se on inhimillinen toimija, toiminta, lehmän kompurointi, sian huuto tai ihmisen käden rasitusvamman oireilu ja pulttipistoolin jumiutuminen, josta seuraa nopeampia mutta harkittuja liikkeitä, korjausliikkeitä, uudelleen tainnuttaminen ja ryskäys, joka kuuluu naudan kaatumisesta

metalliketju kilisee ja vuodat ovat kuin tanssiesityksen hameita, silkkihuiveja ja harsoja, joihin kukaan ei kietoudu, ja alastomat kehot roikkuvat ja riippuvat, venyvät niin että minua sattuu, minun kehoni on tottunut venymään, mutta ei koskaan noin, ei yli hyvän rajan, mutta eihän tuo keho ole enää elossa, joku sanoo, toitottaa minulle, pään sisällä kuuluu neuvottelua, mutta ei se ole vielä kuollutkaan, kun veri vasta juoksee keskeneräisenä

tämän kaiken minä kuvittelin tanssiksi, rituaaliksi, lämpivän höyryävästä likaisesta jääkylmän puhtaaseen, elosta kuolemaan

Olen kirjoittanut hiukan luovaa tutkimuspäiväkirjaa, koska tappamisesta pitää voida kirjoittaa myös muutoin kuin asiallisesti, akateemisesti, viileästi.

Puuttumisen ja puheen vaikeudesta

Lukiessani Valtosen romaania pidän tiettyjä olennaisia kohtia täysin totena. Romaanissa juonella, henkilöhahmoilla ja kielellä on ilmiselvästi iso merkitys, mutta minä luen tekstiä kuin vastauksia janoava tutkija. Välillä hymyilen, sillä tiedän, ettei jotain asiaa voisi uskottavasti koskaan muotoilla paremmin tietokirjassa tai artikkelissa. Romaani antaa vapauksia, vaikka perusteet ovat tarkkoja ja totisinta totta. Merkitsen yhden kohdan, joka kertoo kuvaavasti teurastamoista ympäristönä ja esimerkiksi tutkimuksen ja yhteiskunnallisen puheen vaikeudesta: “Santeri soittaa koululle ja kysyy, tekeekö hän vai koulu rikosilmoituksen teurastamon toiminnasta, kun kerran tarkastuseläinlääkäri ei tee mitään. – Näistä ei aleta ilmoittelemaan minnekään, lehtori sanoo. – Ne ei ota enää yhtään harjoittelijoita, jos niistä aletaan ilmoittelemaan.” Tässä kohdassa mietin taas Lina Gustafssonia, joka teurastamotyössään yritti vaikuttaa, yritti tehdä työnsä hyvin. Se vain ei ollut mahdollista. Ajattelen Valtosen kokemuksia ja niitä kaikkia hetkiä, jotka on ollut pakko unohtaa. Kirjan kansi alkaa avautua toisella tavalla: sinisessä viileydessä on säröjä, muotoja, kietoutumista. Tarinassa on sotkeutumista, sirpaloitumista ja voimaa. Tainnutuskehto ei mässäile eikä piirrä lukijan eteen kauhukuvia, vaan se kertoo, pohtii, näyttää ja hyödyntää myös mustaa huumoria. Sitä on pakko olla, jos on millään tavoin tekemisissä eläintuotannon kanssa.

”Muunlajisten eläinten räikeä hyväksikäyttö tapahtuu kaikkialla ympärillämme täysin arkipäiväisesti ja laillisesti, oli kysymys sitten raviurheilusta tai koirien kouluttamisesta, puhumattakaan ryöstökalastuksesta tai lihan tehotuotannosta. Ja me kaikki osallistumme siihen ymmärtämättämme, koska muunlajisten hyväksikäyttö on niin olennainen osa elintapaamme, että emme edes näe sitä”, Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne kuvailee romaanin tiedotteessa.

Emme me kaikki osallistu. Osa meistä myös näkee.

Vuosien jälkeen Tainnutuskehdon henkilöt keskustelevat kokemuksistaan, niistä peitellyistä. ”Niin, koko teurastamoharjoittelu oli sille yksi iso trauma.”

Myötätuntouupumuksesta on totuttu puhumaan hoitohenkilökunnan ja sosiaalityötä tekevien parissa. Ihmisistä, ihmisille.

miltä tuntuu liukastua ruumiinpalasiin, mietin sotaa, mietin teuraseläimiä, ihmisiä, jotka hädässä kompuroivat haavoitetun toverinsa veren tahmaamassa maassa, tottuneita työntekijöitä, jotka saappaineen harppovat irtileikattujen jalkaterien ja säiesuikaleiden päältä toiselle pisteelle

Myötätuntouupumus vaanii myös eläinrakkaita ja hyvää yrittäviä. Sen lisäksi väkivaltaa tekevän traumastakin pitäisi puhua.

Miksi näistä asioista ei puhuta?

Tiina Ollila

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän vetää etänä Eläinoikeuslukupiiriä (Instagram: @elainoikeudet), jossa Tainnutuskehtoa käsitellään 11.12. klo 18 Zoomin kautta.

Elli Valtonen: Tainnutuskehto (Kosmos, 2023)
Kirjan arvostelukappale saatu kustantajalta.

Kuva Simon Pixabaystä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *