Seinäjoen taidehallissa parhaillaan esillä oleva Noelia Mora Solvezin näyttely Farming tarkastelee ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita. Näyttely koostuu kuudesta videoinstallaatiosta, joissa käsitellään etenkin domestikaatiota ja eläinten käyttöä. Samalla näyttely on puheenvuoro keskusteluun muiden eläinten esittämisen etiikasta. Videoissa alastomat ihmiset esittävät muita eläimiä.

Näyttelytekstin mukaan jokainen teos ”perustuu maatiloilta tuttuihin, ihmisten kasvattamiin tuotantoeläimiin ja inspiroituu niistä”. Katsomisohjeena tämä hämmentää minua muutaman teoksen kohdalla. Jo heti näyttelytilaan astuessa kokemustani hallitsee peräseinällä pyörivä Worm (2021). Siinä kaljupäinen ihminen lähikuvassa kiemurtelee hiekkakasassa kastemadon tavoin. Liike on hidasta ja tunnustelevaa, ja ihmismato pysähtelee usein. Teos on heijastettu niin suurena, että ihmismato on katsojaan verrattuna valtava. Ääniraidalla kuullaan hiekan liikkumista kuvaavaa jyrinää ja ropinaa niin kovalla voimakkuudella, että se kuuluu vähintään taustalla kaikkialla näyttelytilassa. Lähellä teosta ääni myös tuntuu kehossa.

Kokemukseni äänestä on uhkaava ja pahaenteinen jo ennen kuin hahmotan, mitä teoksessa tapahtuu. Vähitellen uhan kokemus limittyy matomaisuuden aistimiseen: matoa esittävä ihminen saa minut tietoiseksi matojen hauraudesta ja kaikesta, mikä matoja maailmassa uhkaa. Maatalousaiheisessa näyttelyssä alan ajatella etenkin matojen katkeilua ja murskaantumista maata käännettäessä.

Kastematoja ei yleensä ymmärretä tuotantoeläimiksi, vaikka kompostoijina ja maan ilmastajina he osallistuvat muun muassa ruoan tuotantoon. Näyttelyteksteineen Farming nostaa tämän esiin. Eläintuotantoaiheiseksi ilmoitetussa näyttelyssä matoteos saa minut miettimään myös sitä, miten madot tavataan esimerkiksi broilerien tavoin esittää yhtenäisenä, kuhisevana joukkona. Minun on helppo tunnistaa Wormin esiintyjä ihmisyksilöksi, ja siten teos muistuttaa, että jokainen matokin on joku, yksilö, ei vain osa maassa kuhisevaa elämää.

Yksinään häkeissään eläviä laululintuja kuvaava Birds (2018) puolestaan kutsuu pohtimaan eläintuotannon ja lemmikkien pitämisen rajoja ja limittymistä. Pilkkopimeän huoneen peräseinällä olevat pienet, valaistut häkit saavat minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, kun seison pimeässä ja katson häkeissään lintujen tavoin liikkuvia ja äänteleviä pikkuruisia, alastomia ihmishahmoja. Tarkastelen häkkejä aivan läheltä nähdäkseni ja kuullakseni kunnolla ja olen äkkiä hyvin tietoinen lemmikkieläinten vankeudesta ja siitä, että parhaissakaan oloissa he eivät voi juuri valita, haluavatko he viihdyttää ihmisiä.

Loput neljä teosta käsittelevät yksiselitteisemmin eläintuotantoa. Sheep (2019) esittää lammaslaumaa ja heitä paimentavaa koiraa. Paimennusta kuvaava teos saa minut kiusallisen tietoiseksi esiintyjien alastomuudesta ja onnistuu näyttämään, etteivät laitumella avoimen taivaan alla käyskentelevät lampaat ole vapaita, vaikka heidät eläintuotantoa tukevassa puheessa usein sellaisina kuvataan.

Fish (2018) on vaikuttava installaatio, joka tuo etsimättä mieleen kalanviljelylaitokset. Siinä teoksen kokija pääsee seisomaan ikään kuin tankin tai kasvatuspussin keskelle, ja joka puolella hän näkee ahtaasti veden alla uivia ihmisiä. Suljetun tilan tunnetta korostaa se, että uivat henkilöt eivät ole kaloja vaan ihmisiä, maaeläimiä; heidän katsomisensa herättää hukkumisen pelon. Siten teos auttaa tunnistamaan kalanviljelylaitosten ahtautta mutkan kautta.

Myös näyttelyn kaksi kana-aiheista teosta, Chickens (2018) ja The 6 eggs (2017), herättävät vahvan kokemuksen suljetusta tilasta ja ahtaudesta. Häkkikanalaa kuvaavassa teoksessa Chickens joukko ihmisiä liikehtii säpsähdellen toisiaan vasten puristuneina pienessä tilassa verkon takana. Tarkemmin katsoen teosta varten on kuvattu vain muutamaa ihmistä, joiden kuvia on monistettu kuin alleviivaamaan sitä, miten kananmunateollisuus riisuu käyttämänsä linnut kaikesta yksilöydestä. Kun kiusaannun katsoessani teoksen alastomien ihmiskehojen vapinaa, tulen tietoiseksi siitä, miten paljon vastaavia kuvia olen nähnyt kanoista.

Minusta on tärkeää nähdä kuvia ja videoita eläintuotannossa kärsivistä muunlajisista eläimistä, vaikka se on raskasta, surullista ja inhottavaa. Suhteessa tällaisiin kuviin Farming tarjoaa eräänlaisen tauon: näistäkin teoksista monet ovat esityksiä eläintuotannon aiheuttamasta kärsimyksestä, mutta näyttely on siinä mielessä katsojalle armollinen, että siellä ei tarvitse katsoa kuvia kärsivistä muunlajisista eläinyksilöistä. Näissä teoksissa ihmiset esittävät muita eläimiä. Eläintuotannon väkivallan todellisia kohteita ei kuvata, vaan teokset asettavat ihmiset ikään kuin eläintuotannon olosuhteisiin.

Tällainen etäännyttäminen voi auttaa hahmottamaan eläintuotannon aiheuttaman kärsimyksen todellisuutta, koska ihmiset usein tunnistavat toistensa kärsimyksen helpommin kuin toisten eläinten kärsimyksen. Kuvat ahtaassa tankissa seiniin törmäillen uivista tai ahtaassa häkissä tärisevistä ihmisistä tulevat ehkä helpommin tunnistetuiksi kuviksi vankeudesta kuin kuvat kasvatusaltaiden lohista tai virikehäkkien kanoista. Paikoin näyttely tuokin mieleen klassiset samastumiseen kutsuvat eläintuotantoa vastustavat iskulauseet: jos haluat tietää, miltä häkkikanasta tuntuu, seiso tässä vuosi.

Siinä, että Farming näyttää videokuvaa vain ihmisistä, on myös se vapauttava puolensa, että näyttelyvieraan ei tarvitse katsoa ketään, joka ei ole voinut antaa suostumustaan kuviin. Videoiden ihmiset ovat aikuisia ja valinneet esiintyä teoksissa. Farmingia voikin katsoa myös suhteessa keskusteluun siitä, millä tavoin erityisesti sairaita, vangittuja ja kuolleita eläimiä on oikeutettua käyttää ja kuvata taiteessa (esim. Aaltonen 2022; Hakala 2022; Tuomivaara 2022).

Näyttelyssä käymisen jälkeisinä viikkoina näyttelyn pienin teos, The 6 eggs, palaa mieleeni usein. Se on pimeän huoneen nurkkaan sijoitettu pieni äänetön teos, jossa aukinaiseen kuuden kananmunan kennoon on heijastettu video. Kun kyykistyn teoksen äärelle, saan vaikutelman munien sisälle katsomisesta – näyttää kuin jokaisen munan sisällä olisi sikiöasennossa värisevä ihminen.

The 6 eggs osoittaa itsestäänselvyyden: kananmunassa on kanan munasolu, ja hedelmöittyneestä munasolusta voi kuoriutua ainutkertainen lintuyksilö. Koen teoksen pohjattoman surullisena kuvana siitä, miten valtavan määrän kanoja teollisuus ja pienkanaloiden pitäjät tuottavat elämään joka vuosi, ja miten kovin vähän maailmalla on useimmille heistä annettavanaan. Silti, tai ehkä siksi, koen munakennon äärellä rauhaa. Pimeydessä hohtavat pienet kananmunat värisevine asukkaineen tuntuvat luvalta surra kanoja, joita ei olisi pitänyt pakottaa maailmaan.

Farming Seinäjoen Taidehallissa 10.12. asti. Näyttely päättää Taidehallin eläinaiheisen näyttelytrilogian. Lisätietoja näyttelystä: https://www.seinajoentaidehalli.fi/noelia-mora-solvez-farming/

Helinä Ääri

Turun yliopistossa työskentelevä kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii kanoja kirjallisuudessa ja asuu muun muassa neljän kukon kanssa.