
Ajatuksia Poissaolo-esityksestä ja koirien kanssa työskentelystä
Lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä suuntaan Pasilaan Studio Huminaan katsomaan tanssitaiteilija Kati Raatikaisen esitystä. Poissaoloksi nimetty esitys perustuu ihmisen ja koiran kanssa kulkemiseen, sen lomassa syntyneeseen ja taiteeksi muuttuneeseen. Teos on hyvin henkilökohtainen. Sen takana on pieni työryhmä, jonka jäsenistä tärkein kumppani tanssijalle on rescuekoira Kara.
Vaikka Kara ei ole fyysisesti läsnä esityksessä, Raatikainen tuo koiran rinnalleen jakamalla heidän yhteisiä hetkiään lavalla. Ensin vain hiljainen kynsienrapina kuuluu pehmeänä äänimaisemana taustalla, pian tanssija alkaa kertomaan koirasta liikkeen ja sanojen avulla. Koiraan kohdistuvat eleet ja levollinen keskittyminen mielikuvaan lähellä olevasta koirasta saavat minut uskomaan Karan olevan siinä.
Pianomusiikki virittää klassisen ja hiukan romanttisen tunnelman esitykseen ja muuten melko riisuttuun tanssisaliin. Työhuoneena toimiva tila esityksen paikkana on osaltaan astumista teoksen maailmaan: pääsemistä lähemmäs tekijöiden arkista ympäristöä. Tanssija on pukeutunut 1800-luvun lopun naistaiteilijat mieleen tuomaan tummaan puseroon, mutta yhdistänyt siihen räikeän vihreät urheilushortsit ja tennarit glittersukkineen. Harkitun ristiriitainen ja rento skenografinen ote tukee hyvin esityksen monisävyistä luonnetta.

Näin yksityiseen materiaaliin perustuvan esityksen katsomiskokemuksen tekee itselleni erityiseksi se, että Raatikainen sattumalta asui aiemmin naapurustossani. Meidän päivärytmimme oli pitkään samalla lailla eritahtinen: usein vasta juodessani aamukahvia näin ikkunasta miten tanssija jo lähti koiransa kanssa metsään kävelylle. Tumman suurehkon koiran olemuksesta pystyi tunnistamaan, tai ainakin arvailemaan, sen olevan taustaltaan rescue. Seuratessani ikkunan takaa heidän menoaan sain huomata, miten koira alkoi ajan mittaan liikkua yhä rennommin ja tiiviimmän yhteyden ihmiseensä ottaen. Ihailin etäältä parivaljakon menoa ja harjoittelua, vaikutti että heidän välillään vallitsi ilo ja luottamus.
Myös esityksessä on ihmisen ja koiran väliseen yhteyteen perustuvaa iloa ja luottamusta, solmuun meneviä naruja, tärkeitä hajuja ja muistoja kävelyretkiltä. Tilaa leikkaavat eloisat narupyörteet ja mielikuvat aurinkoiselta kesäniityltä katkeavat kun koira syö ulkoa löytämänsä rusakon jalan, sitten kokonaisen kallon silmineen korvineen. Lopulta ihmisen ja koiran otteiden välissä on puolikas rusakko. Luiden ja jäänteiden syöminen on koiralle luonnollista, asian kertominen tuntuu silti erityisen avoimelta esityksessä. Ehkä, koska muunlajista kumppanuutta käsittelevät teokset toisinaan tuntuvat välttelevän tällaisia mielikuvia ja keskittyvän sen sijaan syntyvän yhteyden pehmeään, silottellumpaan puoleen ja toisia olentoja hyödyntämättömään kerrontaan.
Rehellisyys ja sallivuus koiran lajityyppillisyyttä kohtaan tekee esityksestä kuitenkin todellisemman ja samalla jollain tapaa uskottavamman. Koiran kanssa eläminen piirtyy esiin kaikissa sävyissään. Koska tämä tietty koira ja sen kanssa koettu on tanssijalle tuttua ja läheistä, hänen onnistuu poimia luontevia eleitä ja liikkeitä, joita vaikuttaa ilmaisevan meille varmasti ja rennosti tanssinkieleen jalostettuna. Toki varmuus koiraelämän lisäksi, ja ennen kaikkea, tulee Raatikaisen ammattitaidosta sekä vuosien työskentelystä niin koreografina kuin tanssijana. Hän on käsitellyt pitkään myös eläinaiheita. Poissaolo on luontevaa jatkumoa vuonna 2016 Uuden tanssin keskus Zodiakilla esitettyyn Yhteis(ty)ö -teokseen. Ihmisten ja koiran yhteistyönä syntynyttä koreografista tutkimusta edustavassa teoksessa ihmisten rinnalla esiintyjänä toimi Luka-koira. Dikotomisten luonto-kulttuuri- sekä eläin-ihminen-käsiteparien muotoutumiseen, tarkasteluun ja purkamiseen pureutunut esitys pyrki paljastamaan ei-inhimillisen ja inhimillisen jo olemassa olevan yhteistoiminnan yhteenkietoutuneisuuden ja haastamaan sen valtasuhteita uudelleen.
Raatikainen kuvaa tanssin verkkolehti Liikekieli.com:issa ihmisruumista systeemeineen ja prosesseineen ei-inhimilliseksi rakennelmaksi, mikä taiteellisessa työskentelyssä on paitsi lähtökohta, myös keskeinen häntä itseään ja ympäröivää yhteen sitova tekijä. Työssään hän pyrkii irtautumaan inhimillisestä tarkkailijan roolistaan ja olemaan ennemmin ”ei-inhimillisyyden läpäisemä muuttuva tilanne”. (Raatikainen 2017.) Tässä esityksessä lajienvälinen kanssa-ajattelu nousee tavoitteeksi, jonka avulla pyritään kohti ymmärrystä ja empatiaa itselle vierasta ruumiillisuutta ja kokemusmaailmaa kohtaan. Henkilökohtaisen kokemuksen kautta tanssija tutkii kehollistumista poissaolemisen ja saavuttamattomuuden teemoista, heijastellen niitä suhteeseensa Karan kanssa. Työskennellessään koiran kanssa osana taiteellista väitöstutkimustaan näytelmäkirjailija ja ohjaaja Tuija Kokkonen (2017) on kirjannut ylös kysymyksiä, jotka ovat olennaisia myös Raatikaisen teoksissa: ”kuka tuo on? Ja siinä tapauksessa: kuka minä olen? Mikä on esitys, joka esitetään eläimelle, ja mitä tapahtuu sen ihmistekijöille?”

Karan tausta rescuekoirana tekee sen elämisestä ja taiteeseen mukaan ottamisesta kenties niin kutsuttua tavallista kotikoiraa tarkempaa harkintaa ja harjoittelua vaativaa. Ylipäätään elävien muunlajisten asettaminen osaksi taidetta on syvällisemmin eläinten oikeuksien näkökulmasta tarkasteltuna haastavaa. Tällaisiin teoksiin limittyy väistämättä ongelmallisia kysymyksiä niin toisten eläinten tarpeiden ja yksilöllisten intressien toteutumisesta, kuin ihmisen vallasta omistaa tai jalostaa domestikoituneita eläimiä. Taide ei myöskään ole erityisen merkityksellistä muille eläimille, vaan on ensisijaisesti osa inhimillistä kulttuuria. Monilajiset taideprosessit kertovat siksi aina ihmisistä samaan tapaan, kuin Donna Harawayn koirarodun jalostusta kuvaava oman lajimme määrittämä historia kumppanuuslajien välisen elämän taustalla. (Hakala 2022.) Karan oleminen esityksessä läsnä jaettujen harjoitusten, äänien, videokuvan ja tanssijan kertoman kautta kertoo Raatikaisesta taiteilijana ja ihmisenä sen, että hän kuuntelee, antaa tilaa ja ymmärtää koirakumppaniaan. Koska Kara on teoksessa mukana omilla ehdoillaan, teosprosessi varmastikin on ollut sille lähinnä yhdessäoloa ja leikkiä läheisen ihmisen kanssa. Pauliina Haasjoki kuvailee pitkään tanssijan edellistä yhteisteosta koiran kanssa esseekokoelmassaan Himmeä sininen piste (2019). Hän korostaa koreografian koiralähtöisyyttä: Lukan eleiden seuraamista ja koiran motivoimista esitykseen naksuilla ja leikillä, näyttämöä joka on järjestetty tavalla mikä saa koiran valinnat ja suuntautumiset näkymään esityksessä.
Leikki on Brian Massumin (2014) kehittämässä filosofisessa katsannossaan eläinpolitiikasta muunlajisen tapa olla ympäristössään aktiivisesti vaikuttava toimija. Myös Vinciane Despret (2008) määrittelee anonyymin eläimen täydentyvän aktiiviseksi subjektiksi vasta kun yksilö ottaa paikkansa ja uskaltaa toimia sieltä käsin. Olen pohtinut asiaa omassa taiteellisessa väitöstutkimuksessani rescuekoirani Snejkan kanssa kuvataiteen keinoin sen innostuessa leikkimään kesken maalauksen materiaalikokeilujeni. Tulkitsin sen versovan uskalluksen ehdottaa yhteistä leikkiä rescue-eläimen itseluottamuksen ja elämänilon kasvamiseksi, siirtymiseksi kadulla liminaalitilassa elävästä eläimestä kotikoiraksi ja osaksi laumaa, jonka jäsenet luovat eläinpolitiikkaa. Maalaukset syntyivät vuorovaikutuksen ja toisiimme tutustumisen ohella: abstrakti kuvasarja muodostaa esteettisiä jälkiä välisemme siteen kehittymisestä, eli kahdensuuntaisesta sosiaalisesta leimaantumisesta ja luottamussuhteen vahvistumisesta yhdessä tekemällä. (Hakala 2022.)
Raatikaisen työskentely Karan kanssa tapahtuu samassa hengessä, kuin oma taiteellinen tutkimukseni. Työskentelymme välinen yhteys vaikuttaa paljon siihen, miten katson, koen ja tulkitsen toista taiteen alaa edustavaa teosta. Myös Filosofi Eva Meijer (2019) kuvaa samantapaista koiran ja ihmisen välisen yhteyden syntyä, tutuksi tulemisen prosessia ja yhteisen kielen löytymistä katukoira Ollin muuttaessa hänen luokseen. Niin hänen ja Ollin, minun ja Snejkan kuin Katin ja Karankin kumppanuussuhteet syntyivät kunkin mukanaan kantaman historian ja yhdessä toimimisen avulla: jaettu uuden luominen muutti meitä ja tapojamme olla.
Näitä laumaksi tulemiseen liittyviä taiteellisia prosesseja koirien kanssa on luontevaa tarkastella posthumanistista nykytaidetta innoittaneen Donna Harawayn (2008) mukaan kumppannuslajien välisenä yhdessä-kehkeytymisenä teoksissa. Raatikainen mainitseekin sidoksen Harawayhin ja yleisemmin posthumanismin käsittelemiin teemoihin sekä esityksen kuvauksessa että aiemmissa teksteissään: hän on taiteilijana ollut pitkään kiinnostunut ruumiillisuuden vuorovaikutteisesta luonteesta, yhteenkietoutuneista historioista, evoluutiosta ruumiin ilmentyminä ja yhdessä-kehkeytymisen kysymyksistä. Hänen esityksiinsä liittyvä teoreettinen taustatyö tulee ilmi teosten tutkivassa luonteessa ja niitä ympäröivässä puheessa, mutta lavalle posthumanistinen ajattelu ja eläintutkimus on suodattunut esteettiseen muotoon ja luottaa taiteen potentiaaliin ilmaista omilla tavoillaan.

Poissaolo-esityksestä voi havaita taiteen eri aloilla tapahtuneen kulttuurisen eläinkuvan muutoksen, mikä paikantuu niin Kara-koiran aktiivisuuden korostumisena, sen yksilöyden ja mielellisyyden kuvauksina kuin perinteisten koiraa esittävien representaation tai inhimillisten vertauskuvien jäämisessä pienemmälle huomiolle. Jälkimmäiset korostuvat enemmän esityksen loppupuolella, kun sälekaihtimia ikkuna toisensa jälkeen laskeva Raatikainen kertoo hiljalleen pimenevässä huoneessa Karan sairastavan. Ihminen yrittää auttaa, mutta ei aina pysty ja lopulta on vain hyväksyttävä että joskus tulevaisuudessa on päivä jona koiraystävä ei enää jaksa. Tietoisuus lähestyvästä kuolemasta ja menetykseen liittyvistä tunteista on musertava.
Taide on väylä käsitellä myös surua, esityksessä se ottaa muotonsa tummuutena ja liikkeellisenä raskautena. Aiemman tanssin keveys vaihtuu jäykempään, pusertuneeseen muotoon kun yhteys koiran liikkeisiin katkeaa ja tanssija jää yksin painimaan tunteidensa kanssa. Ne ovat hankalia ja keskeneräisiä tunteita, uhkaavaa tulevaa jonka edessä ihminen käpertyy pieneksi mustaksi mytyksi. Samalla saamme kuitenkin videoprojisoinnin kautta muistutuksen yhteisen elämän ja arkisten hetkien tärkeydestä Katin ja Karan kanssa. Esitykseen tiivistyy paljon muunlajisiin eläimiin liittyviä yhteiskunnallisia, kulttuuria ja tutkimuksellisesti kiinnostavia kysymyksiä, mutta ennen kaikkea se on koskettava kuvaus erään ihmisen ja koiran ystävyydestä.
Outimaija Hakala
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja taidehistorioitsija, joka tekee taiteellista väitöstutkimusta muunlajisten eläinten huomioon ottamisesta kuvataiteessa.
Poissaolo
Koreografia ja esiintyminen: Kati Raatikainen
Vaikuttaja: Kara-koira
Äänisuunnittelu: Markku Essel ja Kati Raatikainen
Valo- ja tilasuunnittelun mentorointi: Milla Martikainen
Kollaasi: Jonas Karén
Humina, Uutiskatu 2, Helsinki
Viitteet
Despret, Vinciane (2008). ”The Becoming of Subjectivity in Animal Worlds.” Subjectivity 23 (2008): 123–39.
Haasjoki, Pauliina (2019). Himmeä sininen piste. Riika: Osuuskunta Poesia.
Hakala, Outimaija (2022). ”Kuvataiteen eläineettisiä kysymyksiä: Yrityksiä ottaa eläin huomioon taiteellisessa työssä.” Tahiti, 12(3), 50–69. https://doi.org/10.23995/tht.122086
Haraway, Donna J. (2008. When Species Meet. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Kokkonen, Tuija (2017). Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Acta Scenica 48. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus.
Massumi, Brian (2014). What Animals Teach Us about Politics. Durham & London: Duke University Press.
Meijer, Eva (2019). When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York Univeristy Press.
Raatikainen, Kati (2017). ”Esityksestä ja nimeämisestä” artikkeli julkaisussa Tanssin verkkolehti Liikekieli.com https://www.liikekieli.com/ruumis-ja-esineet-esityksessa-12017/esityksesta%CC%88-ja-nimea%CC%88misesta%CC%88/