Maya, tiikerin tarina
Anson Harford
Making Movies Oy
Yle Areenassa 8.11.2022 asti

Elokuvan alku lupailee syvällistä pohdintaa. Kertoja alkaa kertoa Mohsenista, jota hän kuvaa eläintarhassa Iranissa. Maya-tiikeri on syntynyt vankeudessa. Mohsen on kasvattanut hänet ja toisen tiikerin Rayan, ollut niille kuin äiti.

Mohsen päästää häkkiin miehiä, joiden päälle Maya hyökkää. Tiikeri nuolee häntä päästä. “Nuoleminen sattuu. Kielet ovat karheita”, Mohsen sanoo. Eläintarhan pitäjä Rostami on omistaja jo toisessa polvessa. Hänen kotonaan on muun muassa useampia täytettyjä leijonia. Mohsen esittelee Mayaa valokuvaajalle. Häkkiin leikataan aukko valokuvaajaa varten, koska hän ei uskalla mennä sisään. Valokuvaaja kertoo, että hänen työnsä kertovat naisista ja rajoista, jotka erottavat naiset ulkomaailmasta. Siksi hän haluaa kuvata myös Mayaa.

Kertoja puhuu vanhasta filmistä, jossa ärsytettynä leijona oli hyökännyt ihmisen kimppuun. Leijona ammuttiin, ja ainoa joka nousi puolustamaan leijonaa oli nuori eläintentäyttäjä Mohsen, joka myös täytti tämän leijonan. Koko alkuasetelma on meille tiikerittömille tuntematon. On vaikea käsittää, että villieläinten pitäminen kotona voi olla joissain maissa sallittua. Haluaako joku yhä täytettyjä päitä kotinsa sisustuselementeiksi?

Mohsen ja tiikeri ovat tulleet tutuiksi Iranissa, ja siksi mies ja tiikeri päätyvät tekemään elokuvaa, jossa Maya näyttelee. Ensimmäistä kertaa Maya pääsee pois eläintarhasta. Kertoja kuvaa elokuvan teosta materiaalia kulissien takaa. He vievät Mayan alueelle, joka on ollut aikaisemmin tiikerien unelmaelintila. Sinne on rakennettu tiikerien villiinnyttämistä varten alue, mutta se ei ole ollut käytössä, ja alueen perustajien ja käyttämättömyyden syyt jäävät hämäriksi. Alueella vanha mies väittää, että neuvostoliittolaiset veivät tiikerit. Mohsen sanoo, ettei sillä ole väliä kuka teki, villejä tiikereitä ei alueella enää ole.

Alueen rajatun osan lisäksi Maya pääsee kävelemään vapaana rannoilla ja teillä. Mohsen ja Maya “uivat”. Mies vetää tiikeriä hännästä ja liukuu tämän perässä rannassa. Hän juoksuttaa tiikeriä metalliketjussa nautojen ja haukkuvien koirien joukossa. Paikalliset ihmiset pelkäävät. Ärsyttää, kun Mohsen yrittää saada tiikeristä irti jotain, aivan kuin sen pitäisi puhua ihmiskielellä. Hänen jankutuksensa käy hermoilleni. En ymmärrä mitä nämä kaikki miehet yrittävät. Miksi he juoksevat? Miksi toistavat hänen nimeään? Miksi mukana ei ole eläinlääkäriä? He yrittävät ilmeisesti elokuvan teon ohessa opettaa metsästämistä juoksentelemalla tiikereiden joukossa. Maya vaanii aaseja, hevosia ja kanoja. Tuloksena on hätää ja sekasortoa. Kertoja ei taustoita tapahtumia riittävästi. Miesten toiminta näyttää kaoottiselta hölmöilyltä, tiikerin kesyyntymisen ja kesyyntymisen purkamisen vuorottelevalta leikiltä.

Elokuvan teon jälkeen elämä eläintarhalla palaa normaaliksi. Maya viedään takaisin ankeaan häkkiinsä. Myös muut eläimet ovat häkeissä, tyhjissä autioissa häkeissä, joissa on betonipohja ja kalterit. Kukaan ei tule ajatelleeksi, mitä hetkellinen puolittainen vapaus ja sen jälkeen aiheutettu uudelleen vangitseminen aiheuttavat Mayalle. Eläintarha on vain ihmisten viihtymispuisto, ei mitään muuta. Eläimillä on joko tylsää tai stressaavaa.

Pieni pentu löytyy kaupungilta harhailemasta läheltä eläintarhan omistajan taloa. Huhujen mukaan omistaja oli tuonut pennun omaksi huvikseen kotiinsa. Omistaja ja Mohsen antoivat tarinasta oikeudessa eri versiot. Mohsen erotettiin. Eläintarhalta löytyy tiikerien pääkalloja ja nahkoja. Käy ilmi, että tarha on lisäännyttänyt tiikereitä ja myynyt pentuja ja nahkoja. Omistaja kieltää kaiken. Katse kohdistuu laajasti koko tarhan toimintaan. Eläinten hyvinvoinnin tarkastaja sanoo, että häkkien pitäisi olla isompia. Tästä omistaja hermostuu. 

Mohsen palaa eläintentäyttäjäksi. Täytettyjä eläimiä myydään esimerkiksi museoihin. Pakastimessa on kengurun ja mustakarhun päitä. “En ikinä tappaisi täyttääkseni eläintä”, hän sanoo. Kotona perheellä on eksoottisia eläimiä. Hyvää tarkoittavat ihmiset tekevät eläinten näkökulmasta pahaa rakastaessaan muita eläinyksilöitä omilla ehdoillaan ja tuodessaan villieläimiä koteiinsa ja tarhoihin. Ihmiset haluavat olla tarpeellisia. Papukaija istuu toimettomana olohuoneessa. 

Eläintarha avataan taas media- ja oikeusjuttujen jälkeen. Ihmiset huutavat porteilla. Ministeriöiden edustajat vakuuttavat vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. Mikään ei kuitenkaan muutu. Maya synnyttää pennut ja käyttäytyy aggressiivisesti niitä kohtaan. Hän tappaa poikasen. Kuinka epäluonnollista kaikki tämä onkaan: ihminen syöttämässä tiikeriä, tiikeri tappamassa oman poikasensa, yleisö melskaamassa aitojen takana. Ihmisten annetaan koskea pentuun. He kuvaavat puhelimillaan. Simpanssi istuu alakuloisena häkin kaltereita pidellen.

Emme me tarvitse viihtymiseen vangittuja ja masentuneita eläimiä – hattaraa ja musiikkia voi nautiskella huvipuistossakin. Eläinten todelliseen kohtaamiseen eläintarhat eivät sovi. Dokumentti jättää hämmentyneen ja surullisen olotilan. Mikä saisi meidät lakkauttamaan perinteiset eläintarhat ja antamaan villieläimille luonnossa sen tilan, mikä heille kuuluu?

Lopputekstit kertovat lakonisesti, että luonnossa on noin 4000 villiä tiikeriä. 20 000 elää vankeudessa eläintarhoissa ja yksityiskodeissa.

Tiina Ollila

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, jonka mielestä sekä tuotannossa että eläintarhoissa pidettävien eläinten liikkumisen ja vapauden rajoittaminen on kestämätöntä.

Kansikuva: “Maya”, Jamshid Mojaddadi ja Anson Hartford