”Aikamme suurimpia kysymyksiä on suhteemme eläimiin. Luonnon yliherruudesta luopuminen, eläimen tasavertaisuuden hyväksyminen ekosysteemissä ja ihmiskeskeisen paradigman muutos ovat välttämättömiä ihmiskunnan selviytymisen kannalta.”

Näin kirjoittaa ohjaaja, teatterinjohtaja Hanna Kirjavainen uuden näytelmänsä Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle käsiohjelmassa. Näytelmä kertoo inkerinsuomalaisen Mari Jalavan tarinan Neuvostoliiton syntyhetkistä Siperian kyydityksen kautta petroskoilaiseen vankiselliin, jossa nainen tekee tiliä elämästään kuulustelijoilleen, sellitoverilleen ja itselleen.

Henkilö on fiktiivinen, mutta inkerinsuomalaisten vastaavat kohtalot hyvin todellisia; 1930-luvun aikana arviolta vähintään 45 000 inkerinsuomalaista karkotettiin kotimaastaan Neuvostoliiton periferioihin. Inspiraation lähteenä on toiminut erityisesti Maria Kajava (1908–1998), joka näytelmän Marin tavoin oli kotoisin Keltosta, ”syntyjää Mehiläissii” ja päätyi Siperian pakkotyövuosien jälkeen Petroskoihin perustamaan luterilaista seurakuntaa.

Nimiroolin tulkitsee säkenöivä Ella Pyhältö. Hänen kanssaan näyttämöllä nähdään muusikko Outi Pulkkinen ja kuullaan useita ääninäyttelijöitä. Äänten, kehojen, sanojen ja esineiden yhteinen leikki luo maagisen tilan, jossa jokin toinen on läsnä ja tulee näkyväksi, niin kuin vain teatterissa parhaimmillaan voi käydä. Pulkkisen ihmeellinen laulu kietoo katsojan syliinsä silloin, kun Marin kärsimysten painoa olisi muuten mahdotonta kestää.

”Jos ois seppänä setäni

takojana taattoseni

teettäisin surusta suitset

päitset päivistä pahoista

huolista hyvän heposen

murehista mustan ruunan.”

Inkerin kansojen – inkerinsuomalaisten ohella myös maan alkuasukkaiden eli vatjalaisten ja inkeroisten – kohtalo on niin hirvittävä, että rauhanaikaisesta hyvinvointi-Suomesta päin heidän tarinoitaan saattaa tulla katsoneeksi kuin antiikin tragediaa. Turvallisen ja vieraannuttavan etäisyyden päästä.

Marian tunnustus ylittää tämän etäisyyden. Se onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä täysiverinen (tekisi mieleni sanoa: klassinen) tragedia että syvästi omakohtainen. Näytelmän alaotsikko ja käsiohjelmateksti paljastavat, minkälaisesta omakohtaisuudesta on kyse: hänen nimensä oli Poju, ja Kirjavaista lainatakseni hän ”tunki väkisin mukaan” näytelmään kirjoitusprosessin kuluessa, niin omana itsenään kuin fiktiivisen Marin viisaan ja hauskan Jymy-ruunan hahmossa.

Näyttämöllä hevonen on alaotsikosta huolimatta vain yksi monista sivuhenkilöistä, joista osa on ihmis-, osa muunlajisia. Esitys hyödyntää upealla tavalla teatterin keinoja ja ylittää myös toisen(laisen kehon) esittämisen ”ongelman”. Näin teatteri on tietysti alkujuuriltaan saakka tehnyt: ihminen esittää toista omalla ruumiillaan, eleillään, äänellään, sanoillaan, kertomuksillaan, hiljaisuuksillaan, esineillään ja näiden erilaisilla yhdistelmillä. Oli kyse sitten oravasta, hevosesta, karhusta tai muurahaisesta, näyttämöllä laji on vain yksi toisenlaisuus muiden joukossa.

Käsiohjelmatekstissään Kirjavainen puhuu ihmisen ja eläimen erosta. Hevosella ja muilla ei-ihmiseläimillä on tokarzcukilaisittain ”maailmanaistimus”, siinä missä ihminen kielensä, muistojensa, tavoitteellisuutensa ja maailmankatsomuksensa vankina on perustavanlaatuisesti kyvyttömämpi Jumalan kohtaamiseen ja anteeksiantoon.

Ihmisen ja eläimen erottaminen tähän tapaan on helposti myös itseään toteuttava ajatusvankila – juuri sellainen kielellinen tyrmä, jonka sisällä voimme rauhassa helliä herruuskuvitelmiamme ja jatkaa saapasteluamme monimuotoisen elämän yli. Iloitsen, kun itse esityksessä tämä dualistinen eronteko käytännössä purkautuu.

Maailma kyllä läväyttää heti ilmoille vasta-argumenttinsa: näinä päivinä on vaikea kiistää, etteikö ihminen ääliömäisessä vallanhimossaan ja irrationaalisessa tuhotyössään toden totta ole yksin ja ainoa laatuaan elollisten joukossa.

Venäjän tuoreimman hyökkäyssodan myötä Marian tunnustus onkin ajankohtainen myös toisella, jotensakin kohtuuttomalla tavalla. On vaikea keskittyä kunnolla siihen säikeeseen, joka kulkee Neuvostoliiton rikosten kohteeksi joutuneen inkeriläisnaisen uskonkriisistä oman aikamme kriisiytyneeseen eläinsuhteeseen, kun samaan aikaan tihkuvat ensimmäiset uutiset Mariupolin asukkaiden pakkosiirroista Venäjän puolelle.

Ehkä se järkyttävä lataus, jonka nykyhetki esitykseen tuo, panee kuitenkin myös näytelmän alkuperäiset suuret kysymykset kytemään sinnikkäämmin jossakin mielen uumenissa. Ne kysymykset eivät rajoitu venäläisen imperialismin historiaan (tai nykyisyyteen) vaan koskevat eläimyyden suhdetta pyhään, uskonnon suhdetta ihmisyyteen, vakaumuksen suhdetta selviytymiseen ja sovituksen mahdollisuutta.

Vakaumuksesta voi halutessaan käyttää trendikkäämpää termiä ”arvot”, ja selviytymisellä ajattelen tässä niin yksilöitä, kansoja kuin eliölajeja, ihminen mukaan lukien.

 

 

Näytelmän jälkimainingeissa mietin kielellis-kulttuurisen ja biologisen monimuotoisuuden kohtalonyhteyttä. Kun ihminen riuhdotaan juuriltaan, se on tragedia ihmisen itsensä lisäksi myös sille ekosysteemille, joka hänen irrallisuudestaan ja vieraantuneisuudestaan joutuu kärsimään.

Muut eläimet ovat tässä tragediassa usein kanssakärsijöitä tai sivullisia uhreja. Mutta yhtä hyvin niille voi langeta rooli ihmisen oppaana ulos eristyssellistä ja takaisin yhteyteen. Hevonen taluttamassa ihmistä kohti täydempää ihmisyyttä – siinä kokemus, jolle Marian tunnustus antaa sanat.

”Juokse, juokse, jouhihäntä
kolkuta kovakapia,
matka pitkä viirättele.”

 

Liisa Kaski

Kirjoittaja on tutkinut itämerensuomalaisten kansojen eläinperinnettä ja suomentaa klassista kreikkalaista draamaa.

 

Hanna Kirjavainen: Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle. Teatteri Avoimet ovet, esityksiä 10. 5. 2022 asti.

Kuvat: Mitro Härkönen, Teatteri Avoimet ovet

Kansanrunositaatit: Ensimmäinen on huolilaulusta, jonka 1900-luvun alun Inkerissä ja Karjalassa tunsivat kaikki, jälkimmäinen kannakselaista perinnettä tallennettuna Inkerin Lempaalasta.

Kirjallisuutta

Kirjavainen, Hanna 2022: Mitä hevonen minulle opettaa? Teatteri Avoimet ovet, blogi 13.2.2022.

Mesiäinen, Eeva 1990: Maria Kajavan pitkä taival. Karas-Sana, Helsinki.

Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.) 1991: Inkeri: historia, kansa, kulttuuri. SKS, Helsinki.

Pakkanen, Lea & Pakkanen, Santeri 2020: Se tapahtui meille: Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus, Helsinki.

Reuter, Anni 2020: ”Kansaamme pirstotaan” – Inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora Neuvostoliitossa 1930-luvun kirjeissä kuvattuna. Historiallinen aikakauskirja 1/2020.

Suomen Kansan Vanhat Runot I–XV, 1908–1997. SKS, Helsinki.

Tokarczuk, Olga 2020: Aja aurasi vainajain luitten yli. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, Helsinki. (Alkuteos Prowadź swój pług przez kości umarłych on vuodelta 2009.)