Carnage – Swallowing the Past 2017
ohjaaja Simon Amstell

Tiedämme, että lihansyönnin vähentäminen on yksi niistä keinoista, joita kuluttaja voi tehdä päästöjen vähentämiseksi ja ilmastokatastrofin välttämiseksi. Tiedämme, että lihansyönti lisää syöpäriskiä ja zoonooseja. Se tekee eläintuottajista kuoleman lähettejä, teurastajista tappajia ja kuluttajista kuolemantuottajia. Tuotantoeläinten määrä on niin valtava, että se on jo pyyhkinyt tieltään valtavan määrän muita luonnonvaraisia eläimiä elinympäristöineen. On sanottu, että ympäri maailmaa kertyvät ja ennen pitkää fossiloituvat kananluut ovat  tulevaisuuden arkeologeille merkki ajasta, jolloin ihminen valjasti koko pallon palvelemaan itseään. Tästä kaikesta huolimatta lihansyönti kasvaa maapallolla yhä kestämättömällä tahdilla. Lihansyöjien syyllistäminen ei auta. Moraalishokkien tehotaika on väljähtynyt. Identiteettipolitiikka ei toimi.

Millä tavoin voisimme edetä kohti tulevaisuutta, jossa muita eläimiä ei käytetä lihana ja aineena? Riittääkö se, että puhumme valistuksesta, lihaverosta, maataloustukien uudelleensuuntaamisesta ja laitosruokailun käytäntöjen muuttamisesta? Eläinoikeusliike on pitkään keskittynyt – toki täysin ymmärrettävästi – muihin eläimiin: tuotanto-oloihin, niiden kykyihin ja elämiin. Jotta vegaaninen tulevaisuus tulisi tykö, meidän on huomioitava myös ihminen: muutosvastarintainen, viihdettä kaipaava ja tuttuuteen tuudittautuva. Tarvitsemme tiedon ja toimintaohjeiden lisäksi myös huumoria ja tulevaisuuden kuvittelun taitoa.

Carnage on dokumenttielokuvaa jäljittelevä fiktiivinen elokuva vuodelta 2017. Elokuva sijoittuu 50 vuoden päähän vegaaniseen maailmaan, jossa myötätunto on arkipäivää ja nuoret ovat kasvaneet tietämättä totuutta historiasta. Ihmiskunta on kehittynyt siten, että myötätunto ja väkivallattomuus ovat muodostuneet normiksi, ja muiden eläinten syöminen, kuluminen tai hyödyntäminen ei ole enää sosiaalisesti hyväksyttävää. Vanhempi sukupolvi kuitenkin kärsii syyllisyydestä. Iäkkäät osallistuvat tukiryhmän kokouksiin työstääkseen häpeää ja syyllisyyttä, mitä he tuntevat jouduttuaan muinoin syömään muita eläimiä ja eritteitä.

Carnagen vahvuus on erityisesti syvällisen viestin, komedian ja tulevaisuusaspektin yhdistämisessä. Elokuva ehtii lyhyessä ajassa taustoittaa eläinoikeusliikkeen historiaa ja lihansyönnin normalisoinnin kulttuurista rakentumista. Ennen kaikkea elokuva silti huvittaa ja rakentaa yhteistä maaperää anteeksiannolle ja väkivaltaisesta menneestä luopumiselle: ”Nobody is to blame. We were all victims. Our parents just did to us what their parents had done to them.”