sian kasvoprofiili

Elisa Aaltola: Egoismi vai rakkaus?

Rakkaus on haastava tunne. Kun sen kimmeltävää pintaa hiukan raaputtaa, paljastuu alta rakkauskäsitysten ristiriitaisuus. Se, mitä ”rakkaudella” tarkoitamme, vaihtelee huomattavasti sekä yksilöstä että kulttuurista toiseen. Tämä vaihtelevuus heijastuu myös muuta luontoa ja eläimiä koskevaan rakkauteen.

Mielihyvää korostava rakkauskäsitys saattaa upottaa meidät rakkauden paradoksiin, jolloin eläimiä sekä rakastetaan että tapetaan ja syödään. Koska oleellisinta on rakkauden kohteen hyvän elämän sijaan oma mielihyvä, jää rakkaus kapeaksi, ohueksi ja lopulta näennäiseksi. Vakuuttavammat rakkauskäsitykset vaativat meiltä huomattavasti enemmän ja ohjaavat palvelemaan rakkautemme kohteen hyvää vaikeuksienkin läpi. Näin tekeminen palkitsee anteliaasti myös itseämme, sillä taito rakastaa vakavasti ja syvyyksiä tunnustelen on oman hyvän elämämme ehto. Myös rakkaus luontoon ja muihin eläimiin kaipaakin pohjakivekseen niiden kukoistuksen tukemista – seikka, joka rikastuttaa ja laajentaa lopulta myös ihmismieltä.

Mutta mitä syvyyksissä käyvä, vakava rakkaus sitten tarkoittaa? Yhden reitin sen ymmärtämiseen antaa rakkauden tarinamääritelmä.

Kulttuuriset kartat rakkauteen

Psykologisessa rakkaustutkimuksessa on toistunut ajatus, jonka mukaan rakkaus rakentuu tarinoiden kautta. Jokainen lähestyy rakkautta tietty tarina rintakehässään: meillä on odotuksia, oletuksia ja tulevaisuuden visioita, joiden kautta luemme rakkauden maastoja. Tarina värittää rakkauden kohdetta koskevia tulkintoja sekä omia tuntemuksiamme ja tekojamme. Se asetetaan todellisuuden ylle kuin kartta, jota kohtaamamme maaston on vastattava. Jos rakkaus ei vastaakaan tarinaa ja todellisuus repeytyy kartan läpi esille, on seurauksena vihlova pettymys. Jos rakkaus taas osuu yhteen tarinamme odotusten kanssa, tulvimme tyytyväisyyttä täyttyneen ideaalin edessä.

Tarinat kulkeutuvat meihin ympäröivästä kulttuurista – elokuvista, kirjoista, sosiaalisesta mediasta, markkinoinnista. Me siis opimme laatimaan rakkauden karttoja sosiaalisen maailman huminaa seuraten. Esimerkistä käy tapa, jolla yksilökeskeisen kulttuurin kasvatti etsii todennäköisemmin intohimoista, yksilön omaan valintaan pohjaavaa täyttymystä, kun taas yhteisökeskeisen kulttuurin suojatti kaipaa tasaista, yhteistyöhön perustuvaa ja perheen ensisijaistavaa kumppanuutta.

Kulttuurin ja henkilöhistorian tapa läikkyä rakkaustarinoidemme sisälle heijastuu myös muita eläimiä kohtaan koettuun rakkauteen. Jos kulttuuri korostaa, ettei sika ole rakkauden arvoinen eläin, kuihtuu taitomme kohdata sika rakkaudellisesti. Rakkauden kohteiden joukko voikin rajautua liian kapeaksi, jolloin sen sisälle mahtuvat kenties lemmikit, vain ihmiset, ainoastaan saman maan kansalaiset, oma perhe, tai (jos raja vedetään mahdollisimman kireälle) vain orvossa tyytyväisyydessä kelluva oma minä.

Valitettavasti rakkauden kulttuuriset mallit rajoittavatkin usein muut eläimet kuin lemmikit ulkopuolelleen. Voi olla hyväksytympää rakastaa valtiota, taidetta, urheilua tai jopa autoa kuin hirveä, sutta tai broileria. Eläimet jäävätkin liian usein varteenotettavien rakkaustarinoiden ulkopuolelle: niitä ei, kissoja ja koiria lukuun ottamatta, nimetä kyllin ahkeraan rakkautta ansaitseviksi olennoiksi. ”Eläinrakkauteen” terminä liitetään myös jotakin hiukan lapsenomaista tai liioitellun sentimentaalista; se näyttäytyy turhan toistuvasti tunteena, johon lasten on yleisesti hyväksyttävää osallistua mutta jonka odotetaan maltillistuvan tai jopa hälvenevän aikuisuuden myötä.

valkoinen härkä TuulispäässäOn kiinnostavaa, miksi ihmistä, joka kertoo rakastavansa synnyinmaataan, jääkiekkoa tai vaikkapa metsästystä, ei pidetä naiivina sentimentaalikkona, kun taas eläinrakkautta tunnustava saa helpommin tämän leiman kylkeensä. Miksi juuri rakkaus eläimiä kohtaan nimetään usein jonkinlaiseksi pehmeydeksi? Syy vaikuttaa surkean selvältä: kun kulttuuri toistaa uskomuksia, joissa eläin ei ole rakkauden legitiimi kohde, ei rakkaus eläimiin astu hankaloittamaan sikojen, nautojen, hirvien tai broilereiden syötäväksi tuhoamista.

Eläinrakkauden rajoittaminen vain lemmikkeihin ja sen asettaminen vähemmän vakavasti otettavaksi tunteeksi palveleekin eläinten tappamista ja hyödyntämistä. Se vahvistaa myös edellä mainittua rakkauden paradoksia, jolloin eläinrakkaus jää pinnalliseksi tunteeksi, jota voidaan kevyesti kohdistaa omaan koiraan samalla, kun miljoonat siat puristuvat karsinoiden ja kuoleman ankeuteen. Eläimiä koskevat rakkaustarinat jäävätkin joko puuttumaan tai turhan köykäisiksi. Kuvaavaa on, että kulttuurista on vaikea löytää yleisiä tarinamalleja eläinrakkaudelle. Erityisen vähän löytyy elokuvia, musiikkia, kirjallisuutta, mainoskuvastoa tai some-julistuksia rakkaudesta, joka kohdistuu muihin lajeihin kuin perinteisiin lemmikkieläimiin.

Moraalinen eläinsuhde vaatiikin rakkauden rajojen tietoista laajentamista. Jos haluamme tulevaisuuden, jossa myös muiden lajien hyvä elämä on mahdollinen, on kerrottava rakkaustarinoita luonnosta ja eläinkunnasta – toistettava kertomuksia siitä, miten sika voi olla kinkun sijaan rakkauden tekoja ansaitseva otus. Nykyihminen tarvitsee käsiinsä uudenlaisen kartan muiden lajien mantereille: sellaisen, joka muistuttaa myös eläinten mielestä, näkökulmasta ja arvosta.

Henkilöhistorian kirjoittamattomat tarinat

Rakkauden tarinat rakentuvat myös henkilöhistorian kautta. Rakkaustutkimuksessa on painotettu, miten lapsuuden kokemukset voivat puskea esille hyvin erilaisia odotuksia ja oletuksia rakkaudesta. Vahvimmat aineksensa rakkaustarina löytää lapsuuden kiintymyssuhteesta. Jos lapsuudessa koimme hylkäämistä, opimme helposti olettamaan, että tulemme myös tulevaisuudessa hylätyksi; jos taas lapsuus oli turvallinen, vaadimme myös aikuisuuden rakkaudelta eheyttä ja kunnioitusta. Aikuisen rakkaus heijastaa lapsuuden kokemuksia – pahimmillaan pelkoja, parhaimmillaan kunnioitusta ja huolenpitoa. Ihminen piirtääkin nykyisyyttä koskevan karttansa menneisyyden musteella, tullen toisinaan tuon menneisyyden harhauttamaksi.

Henkilöhistoria näkyy myös eläimiin kohdistuvassa rakkaudessa ja sen puutteessa. Se, opimmeko lapsina osoittamaan rakkautta muita lajeja kohtaan, ohjaa aikuisuuden valintojamme. Rakkaus eläimiä kohtaan onkin asia, johon tulisi kannustaa aivan pienestä – jo taaperoikäisille olisi kerrottava, että sialla, naudalla ja broilerilla on oma mielensä ja näkökulmansa, ja että nekin ansaitsevat kunnioittavaa kohtelua. Jos taaperoikäinen oppii tuolloin kysymään, miksi eläimiä sitten syödään, olisi aikuisten syytä ottaa kysymys vakavasti ja antaa sen ohjata oivalluksiin. Kun aikuinen opettaa eläimiin kohdistuvaa rakkautta uusille sukupolville, saattaakin hän samalla itse oppia jotain.

Kenties myös kiintymyssuhde värisee katkeilevana eläinkäsitysten takana. Ihmiskeskeisyys – ajattelu, jonka mukaan vain ihmisen edulla on painoarvoa – kertoo yhteyden murtumisesta. Ihminen on mielikuvissaan kiivennyt niin kauas eläinkunnan yläpuolelle, että hän on kadottanut kosketuksen muihin lajeihin. Omaa erinomaisuuttaan korostava Homo sapiens onkin eristäytynyt muista eläimistä ja jäänyt yksinäiseen kammioon, jossa läsnä on vain ihmisten ääniä ja peilikuvia. Eläimet ympärillämme ja eläimellisyys sisällämme on hiljennetty, kunnes emme enää kuule niiden liikkeitä tai muista niiden näkökulmaa. Kenties teknillistynyt, kaupungistunut, teollistunut, länsimainen ihminen on kauempana eläimistä kuin kukaan edeltäjänsä. Kiintymyssuhde onkin kangerrellut ja kompastellut, kunnes ihminen on jäänyt yksin ja menettänyt taitonsa rakastaa sitä luontoa ja eläinkuntaa, mikä hänet synnytti.

Juuri tämä etäisyys on osaltaan saattanut mahdollistaa eläinteollisuuden karmaisevaa kasvua. Yksinäisyyteen astunut ihminen ei ole opetellut rakkautta ympärillään hengittäviä lajeja kohtaan ja kosketus on kadonnut. Vaikuttaa siltä kuin nykyihminen olisikin usein kuin itsensä heitteille tyrkännyt olento, jonka taidossa rakastaa ympäröivää maailmaa on huimasti parannettavaa. Kenties samalla koemme jonkinlaista kollektiivista turvattomuutta, sillä mitä kauempana muu maailma on, sitä suojattomammaksi jää ihmislaji. Tämä edelleen tekee luonto- ja eläinrakkaudesta hajanaista, ristiriitaista ja jopa väkivaltaista, kunnes hyväksytty tarina ”eläinrakkaudesta” yhdistää hoivaamisen tappamiseen.

Luonto ja eläinkunta ovat kuitenkin ensimmäinen emomme – me tulemme luonnosta ja eläinkunnasta, me olemme niiden kasvatteja. Ne eivät ole hylänneet meitä, mutta me lajina (tai ainakin lajimme teollistuneet edustajat) olemme kulkeneet niiden ääreltä pois kuin hajamieliset, eksyneet lapset. On käännettävä suuntaa, palattava, etsittävä takaisin kadotettu kiintymys luontoon ja eläimiin. On kirjoitettava luonto- ja eläinrakkauden tarina uudeksi, laadittava kartta takaisin vierellämme ja sisällämme kasvavaan luontoon ja eläimyyteen. Tämä vaatii jotain hyvin yksinkertaista: luonnon, ihmisen ja muiden eläinten toisinkertomista ja rakkauden alleviivaamista.

Suunnanmuutos

Filosofi Jean-Paul Sartre maalasi rakkauden tummilla väreillä. Hänen mukaansa rakkaus on ikuista konfliktia, jonka kierteissä kaksi autonomiaansa puolustavaa yksilöä taistelee vapaudestaan ja onnellisuudestaan. Sartren huomio kohdistuu romanttiseen rakkauteen, mutta se voi kertoa jotain myös rakkaudesta laajemmin. Rakkaus on usein itsekästä ja itselle enemmän etsivää; se korostaa omaa mielihyvää ja etua, ja valitsee moraalisen syvyyden sijaan egoistisen helppouden. Samalla se aiheuttaa kohteelleen aivan liian usein tuhoa – konflikti imaisee rosoiseen nieluunsa ja seurauksena on väkivalta rakastettua kohtaan. Nämä tummat värit kuvittavat toistuvasti myös eläinsuhdetta ja näkyvät rakkauden paradoksissa. Ihminen rakastaa vain itselle miellyttäviä eläimiä – tai kenties jopa tapetuista eläimistä saatavia tuotteita – ja samalla taistelee niitä eläimiä vastaan, joista ei ole hänelle hyötyä tai joiden on kuoltava, jotta niitä voisi syödä.

Luonto- ja eläinyhteyden menettänyt, lajiyksinäisyyteen eristäytynyt ihminen elää usein juuri konfliktin tilassa. Tähän eläinsuhteen rakoilu johtaa: väkivaltaiseen, itsekkääseen rakkauteen, joka retuuttaa muuta luontoa ja eläinkuntaa osaamatta kunnioittaa niiden hyvää. Synkkänä seurauksena on lajien katoaminen viereltämme ja miljoonien ja taas miljoonien eläinteollisuuden uhrien sietämätön ahdinko.

tarhalta pelastettu napakettu Tuulispäässä

Nykypäivä tarvitseekin rakentavia, luontoa ja eläimiä koskevia tarinoita rakkaudesta – malleja sille, miten rakastaa ympäröiviä lajeja. Ilmastokatastrofin ja eläinteollisuuden aikakaudella muu luonto ja eläimet ovat kiihtyvän hädän tilassa, ja tämän myötä myös oman lajimme tulevaisuus on kallistunut kohti kuilua. Muutoksen on tultava nopeasti, lajimme on osattava kehittyä ja kääntää ruoria rajusti. Muutoksen osia ovat tiedon lisääminen sekä taito tunnistaa virheitä ja oppia niistä. Sen ydinosa on kuitenkin rakkaus.

Uuden tarinan voi aloittaa jo tänä jouluna kieltäytymällä syömästä ahdingossa kasvaneiden olentojen lihaa ja muistamalla: rakkaudesta kaikki alkaa, myös särkyvän maailman korjaaminen. Sen myötä maa soineen, metsineen ja eläimineen todella on niin kaunis.

Lisää aiheesta löytyy filosofi Elisa Aaltolan kirjasta Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto (Into 2019)
Kuvalähteet

Otsikkokuva: Jo-Anne McArthur / We Animals
Tuulispään Jekku-härkä ja Otto-kettu: Salla Tuomivaara

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *