Ella Vihelmaa: Kuinka neuvotella villiintyneen naudan kanssa?

Kesän 2019 jäätelömainoksessa kaksi lehmää suuntaa tandempyörällä uimarannalle. Etummaisen katsetta varjostaa lippalakki, kun taas takimmaista pukevat aurinkolasit. Etusorkissa kulkee kätevästi lainelauta. Vuosikymmenten valistuksen seurauksena olemme tottuneet uskomaan, että naudat osaavat olla ihmisiksi. Pitkän linjan vegaanikaan ei ole voinut olla tutustumatta Valion narua hyppääviin, luisteleviin, hiihtäviin, halaileviin, iltasatua lukeviin, pöydän ääressä aterioiviin ja joulua juhliviin nautoihin.

Jos lähdemme etsimään kesää viettäviä nautoja metsästä, vastassa on toinen todellisuus. Tandempyörän sijaan löydämme hallitsemattoman lauman laukasta tömisevän tantereen. Sorkkiin piirrettyjen veitsen ja haarukan kilinän korvaa korvia huumaava rouskutus. Maito ei kaadu muitta mutkitta sarjakuvamaailmasta jäätelöpurkkiin, vaan vasikka imee emoa niin intohimoisesti, että maa on maitoa valkoisenaan.

Nautojen kesyttömyys saattaa yllättää Valion vaikutuspiirissä varttuneen nykysuomalaisen. Harmittomien piirroshahmojen ystävälle villiintyneet jättiläismärehtijät tuottavat pettymyksen, mutta yhtä lailla vallaton nautaluonto riemastuttaa monia. Nautojen tottelemattomuus inspiroi jo luontokirjoittamisen uranuurtajaa Henry David Thoreauta:

Näen mielelläni kotieläintenkin nousevan vaatimaan luontaisia oikeuksiaan ─ todistus siitä etteivät ne ole täysin menettäneet alkuperäisen villiä luontoaan ja voimaansa. Naapurini lehmä karkaa laitumeltaan varhain keväällä ja ui rohkeasti sulaneiden lumien kuuden tai kahdeksan aarin laajuiseksi paisuttaman joen kylmän harmaissa tulvavesissä. […] Vaiston idut säilyvät nautojen ja hevosten paksun nahan alla määrättömän pitkän ajan niin kuin siemenet maan sisuksissa.

Nautakarjan vallattomuus on täysin odottamatonta. Eräänä päivänä näin, kuinka härkien ja lehmien tusinapäinen lauma juoksenteli ja hypähteli kömpelössä leikissä kuin suunnattomat rotat, jopa kuin kissanpenikat. Ne ravistelivat päätään, nostelivat häntäänsä ja ryntäilivät rinnettä ylös ja alas. Niiden sarvista ja toiminnasta havaitsin niiden sukulaisuuden hirvien heimolle. Mutta voi! äkkinäinen huuto ptruu! olisi hetkessä sammuttanut niiden kiihkon […]. Mikä muu kuin Paholainen on huutanut ptruu! ihmiskunnalle?

Tandempyöräilijöiden ohessa kesän 2019 kuuluisuuksiin lukeutuvat Laukaassa karkuteille lähteneet kolmisenkymmentä lihanautaa. Ilta-Sanomien haastatteleman ympäristötoimenjohtaja Jukka Lappalaisen mukaan kyseessä eivät ole ”mitkään lupsakat lehmät” vaan ”arvaamattomat ja villit eläimet”, jotka tandempyöräilijöistä poiketen ”eivät suostu lähtemään teuraaksi” (Lapintie 2019). Iltalehden haastattelussa Lappalainen puhuu omapäisestä väestä ja äkkiväärästi käyttäytyvistä eläimistä, jotka ”ovat olleet oman elämänsä herroja” (Halonen 2019).

Lappalaisen lausunnot tuovat mieleen historioitsija Jason Hribalin huomiot vastarintaan nousevista tuotantoeläimistä. Hribalin (2007: 103) mukaan karkaaminen on yksi monista tavoista, joilla vaikkapa nauta voi neuvotella ihmisten kanssa hyväksikäytön rajoista. Kun tuotantoeläimet kapinoivat, ihmisen ei auta muu kuin kohdella näitä huomaavaisemmin; vaihtoehtoisesti he voivat tukahduttaa mielenilmauksia rankaisemalla alamaisia uppiniskaisuudesta, pystyttämällä aitoja, nupouttamalla sarvia, kastroimalla uroksia, tuomitsemalla karkulaisia kuolemaan (Hribal 2007: 103104).

Niin kauan kuin vastarintaa ei ole nujerrettu, Laukaan nautojen tarina kipinöi toivoa antavaa epävarmuutta. Vaikka tuotantoeläinten kohtalo on lyöty lukkoon jo ennen vasikoiden ensiaskeleita, neuvokas lauma on löytänyt aitauksestaan aukon ja astellut tiehensä maanpäällisestä helvetistä, jossa nautojen kohtelu ei täytä edes lain vaatimattomia vaatimuksia. Läpi sydänsuven naudat ovat laiduntaneet syvän metsän villiä vihreyttä, ja viimein ihmisten ilmoille on ilmaantunut joukko oman elämänsä herroja, joita on vaikea kuvitella jääkaappiin kelmun alle.

Tässä kohdassa nautojen arvaamattoman laukan kuitenkin katkaisee virkavallan sodanjulistus. Kesyn ja villin rajaa uhmaavien karkulaisten katsotaan uhkaavan vallitsevaa järjestystä siinä määrin, että heidät on syytä surmata. Koska ajatus kurittoman lihan paloittelusta paistinpannulle toisaalta tuo veden kielelle, nautoja koetetaan ennen aseisiin tarttumista huijata satimeen vastustamattomilla mielikuvilla ruoasta ja kiimasta. Maastotaistelulta on mahdollista välttyä, jos naudat antautuvat ja astelevat säntillisessä jonossa teurasautoon.

Vaikka vaihtoehdot viranomaisten silmissä ovat vähissä, moni sivullinen näkee naudoissa mahdollisuuden johonkin ennenkuulumattomaan. Maksimaalista tuotantoa varten jalostetut, keinosiemennetyt, korvamerkityt sorkkaeläimet ovat löytäneet metsän syvyyksistä sisäisen alkuhärkänsä ja avaimet omaehtoiseen toimijuuteen. Naudat ovat tallanneet maastoon omat polkunsa ja järjestyneet yhteisöksi, joka puskee tarpeettomat kaksijalkaiset yksissä tuumin ulkopuolelleen. Kesy ja villi ovat eheytyneet sykliseksi kokonaisuudeksi (ks. Nelson 2000: 137).

Viime kädessä me kulutuksen ja verotuksen kautta karjatalouteen sotkeutuneet kansalaiset olemme kukin osaltamme vastuussa karkulaisten kohtalosta. Kuten Sue Donaldson ja Will Kymlicka (2015: 57, 6768) kirjoittavat, vastuullisuus ei kuitenkaan merkitse toislajisten holhoamista ja tärkeiden päätösten tekemistä heidän puolestaan. Vaikka Laukaan naudat on jossain pisteessä jätetty heitteille, se ei oikeuta palauttamaan heitä ruotuun väkivalloin; pikemminkin voisimme jäädä odottamaan, hakeutuvatko karkulaiset ennen pitkää asutuksen suojiin vai jättäytyvätkö he metsän armoille.

Toislajisten riistoon perustuvassa yhteiskunnassa yksi jos toinenkin lajienvälinen diplomaatti olisi valmis kohtaamaan tuotantolaitoksiin kätketyt ongelmat omalla pihamaallaan. Teuraskuljetusten epäsuhtaisten kauhujen vastapainoksi yhä useampi ylivallastaan kiusaantunut ihminen suorastaan janoaa itseään suuremman läsnäolon tuottamia väristyksiä. Jopa moni autoon panssaroitunut suomalainen suostuisi hidastamaan tuntinopeutta välttääkseen törmäyksen matkan varrella märehtiviin jättiläisiin. Loppumattomaan sotaan tympääntyneissä ihmisissä on herännyt kaipuu lajienväliseen neuvonpitoon.

Karanneiden nautojen arvo on heidän konkreettisuudessaan, hallitsemattomuudessaan, kasvattavassa vaikutuksessaan. Laidunnustoiminnallaan naudat myös rakentavat paikallista ekosysteemiä. Kurinpalautuksen sijaan voisimmekin kohdata karkulaiset muistutuksena yhteiskuntamme epäkohdista. Meille tekisi hyvää opetella elämään heidän ehdoillaan ja selvittää, mitä voisimme tehdä heidän hyväkseen. Jos naudat eivät anna anteeksi, heinää olisi helppoa kuljettaa metsään talviruoaksi. Olisi vapauttavaa seurata kaltoin kohdeltujen edesottamuksia avoimin mielin, antaa heidän äänestää sorkillaan.

Sen sijaan, että annamme aseiden puhua ja punomme juonia karkulaisten päänmenoksi, voisimme myös pyrkiä luomaan uuden suhteen lumiseen talveen varautumattomiin toislajisiin. Kun perinteisten pientilojen emännät huhuilivat metsässä laiduntaville tyttärilleen, he laittoivat likoon koko olemuksensa. Videotallenteina nykypäiviin säilyneet kutsuhuudot on ladattu täyteen väkevää tunnetta ja huolenpitoa (Karjan kutsumahuudot 2010). Vieläkö ihmiskeskeisen selkokielensä päihdyttämät nykyihmiset pystyvät venyttämään semioottisen kompentenssinsa rajoja niin, että vuorovaikutus nautojen kanssa kävisi mahdolliseksi? Voisiko huijaaminen vaihtua neuvotteluun?

Lähteet

Donaldson, Sue & Will Kymlicka. 2015. Farmed animal sanctuaries: the heart of the movement? A socio-political perspective. Politics and Animals 1(1). 50−74.

Halonen, Antti. 2019. Kuin raivohärät! Laukaa varoittaa 40 villiintyneestä, vauhkoontuneesta ja vaarallisesta naudasta ─ ”Niitä ei pidä hätyyttää tai lähestyä”. Iltalehti 20.8.2019.

Hribal, Jason C. 2007. Animals, agency, and class. Writing the history of animals from below. Human Ecology Review 14(1). 101−112.

Karjan kutsumahuudot. 2010. Elävä arkisto, julkaistu 13.8.2010.

Lapintie, Nelli. 2019. Löytyivät metsästä: Tässä on villiintyneitä ja arvaamattomia nautoja, joista Laukaan kunta on varoittanut ─ ”Eivät suostu lähtemään teuraaksi”. Ilta-Sanomat 20.8.2019.

Nelson, Barney. 2000. The wild and the domestic. Animal representation, ecocriticism, and Western American literature. (Environmental arts and humanities series.) Reno & Las Vegas: University of Nevada Press.

Thoreau, Henry David. 1997 [1862]. Kävelemisen taito. Suomentanut Markku Envall. (Pieni kävelykirjasto 1.) Helsinki: Jack-in-the-box. Lainaus on sivuilta 53–55.

Kiitos Anni Jääskeläiselle videosuosituksesta.

Kuvat

Valion jäätelömainos.

Lehmiä kutsutaan metsän peitosta Taivalkosken Loukonvaarassa, 1917 (kuva Samuli Paulaharju, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma).

Näkymä Helsingin Etelärannassa (kuva Liisa Kaski).

Karja saapuu yöksi kylään, Hiiripelto, Vähäkyrö 1930 (kuva Kustaa Vilkuna, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *