Liisa Kaski: Historialliset vieraslajimme


Helmikuun alusta voimaan astunut EU:n ns. vieraslajiasetus ja erityisesti Suomen hallituksen käytännön suunnitelma sen toimeenpanemiseksi herättävät huolta: hallituksen suunnitelma on eläimen itseisarvon kannalta pöyristyttävä ja eläinsuojelulain näkökulmasta käsittämätön. Vieraslajipuheen moraalisia ja käytännöllisiä ongelmia ovat äskettäin ansiokkaasti peranneet esimerkiksi Tiina Ollila tässä blogissa ja Elisa Aaltola erityisesti supikoirien osalta. Myös perinteisesti lajilähtöisen luonnonsuojelun etujoukoissa on havahduttu siihen, että mustavalkoinen vieraslajiluokittelu tuottaa ekologisestikin kyseenalaisia tuloksia.

Vieraslajipuheen epäloogisuus ja tarkoitushakuisuus paljastuvat armottomasti, kun kurkistetaan lajien historiaan Suomessa hieman 1900-lukua pidemmälle.

EU määrittelee vieraslajin käsitteen näin: ”Vieraslajit ovat lajeja, jotka kulkeutuvat tai leviävät alkuperäisen tai nykyisen luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle ja onnistuvat menestymään ja myöhemmin lisääntymään uudella alueella.” Suomen kansallinen vieraslajistrategia täsmentää: ”Vieraslajiksi kutsutaan sellaista luontoon levinnyttä lajia, joka ei alun perin ole kuulunut ekosysteemiin eikä olisi pystynyt sinne omin neuvoin leviämään. Vieraslaji on ylittänyt luontaiset leviämisesteet, kuten mantereen, meren tai vuoriston, ihmisen tietoisella tai tahattomalla myötävaikutuksella.”

Ekologisesti, kulttuurihistoriallisesti ja taloudellisesti merkittävimmät määritelmän mukaiset vieraslajit Suomessa ovat saapumisjärjestyksessä ihminen ja koira (viimeistään 10 000 vuotta sitten), lammas ja vuohi (noin 2000 vuotta ennen nykyisen ajanlaskumme alkua), kesynauta (1300 eaa.), hevonen (700-l. eaa.), kissa ja kesykana (rautakaudella, viimeistään 800-luvulla) sekä hunajamehiläinen (1750-luvulla).

Teollisen eläintuotannon piirissä olevista lajeista siis vain kesysian kantamuoto, villisika, kuuluu Suomenlahden pohjoisrannan ns. luontaiseen faunaan. Vaikka villisika nykytiedon valossa ei koskaan ollutkaan järin yleinen, villisikoja todistetusti eli täällä jo lähes 9000 vuotta sitten. Tästä huolimatta villisikaa käsitellään julkisessa keskustelussa ”tulokaslajina”, mikä joissakin piireissä oikeuttaa vaatimuksia villisikojen lahtaamiseksi sianlihatehtaiden liikevoittoa uhkaavan tautiriskin vuoksi.

Se, missä määrin historiallisista vieraslajeistamme on koitunut haittaa tai hyötyä Fennoskandian alkuperäisluonnolle, on tietysti suhteellisen monimutkainen kysymys. Yksi pitää laidunkarjan luomia perinnebiotooppeja ekosysteemisinä helminä, joilla on kyseenalaistamaton itseisarvo, toisen mielestä Suomen luonnolla menisi paremmin, jos alkujaan afrikkalaislähtöinen kädellislaji (ja myöhemmin hänen laidunkarjansa) ei olisi koskaan eksynyt näille nurkille. Kolmas jaksaa muistuttaa kissaperheessä asuvaa vegaanikädellistä siitä, kuinka sulokas kumppanipeto kylvää kauhua ja kuolemaa alkuperäis-pikkulinnustomme keskuuteen. Neljäs hämmästyy oivaltaessaan, että jos alkuperäisyyden rajaksi asetetaan viimeisimmän jääkauden jäljiltä suurinpiirtein sulanut ja vähän jo kuivahtanutkin maapläntti Itämerta edeltäneen Ancylusjärven koillisrannalla, ihminen koirineen ja koira ihmisineen ehkä kuuluvatkin (ainakin melkein) alkuperäiseen suomenniemiseen lajistoon.

Alkuperäisyydestä puheen ollen: karhu saapui näille main havumetsien myötä, eli nykytiedon mukaan vasta pari tuhatta vuotta esimerkiksi hirven, hylkeen, majavan, jäniksen ja ketun jälkeen. Jopa ihminen lienee asettunut Fennoskandiaan pysyvästi ennen kontiota. Silti uskon (tai vähintäänkin toivon), ettei Suomesta löydy ketään, jonka mielestä karhu ei moisena tulokaslajina oikeastaan kuulu tänne.

”Alkuperäisyys”, ”vieraus” ja ”tulokkuus” ovatkin paitsi historiallisesti myös ekologisesti ja moraalisesti höttöisiä käsitteitä, joita jostain syystä viljellään erityisen paljon juuri pyrittäessä perustelemaan moraalisia päätöksiä (ihmisyhteisön tasolla siis politiikkaa) ekologialla. Historian perspektiivi auttaa ymmärtämään, kuinka mielivaltaista näiden käsitteiden nykyinen käyttö on.

Sillä mikä muu kuin mielivaltaisesti valittu aikaraja selittäisi sen, että pronssikautisen Pohjanlahden yli veneellä rahdattua lehmää ei mielletä vieraslajiksi, siinä missä 1950-luvun Neuvostoliiton turkisbisnekseltä karannut ja omin jaloin Karjalan kannasta pitkin nykyiseen Suomeen kävellyt supikoira mielletään? Maito- ja lihateollisuuden elävä raaka-aine ei toki nykyisellään hypi vapaana ”luonnossa”, mutta tuotannon välittömät ja välilliset vaikutukset leviävät ekosysteemiin mittaluokassa, johon yksikään vieraslajiasetuksen listaama laji ei tule koskaan yltämään.

Vieraslajiksi nimeämisen taustalla on intressejä, joilla ei ole pienintäkään tekoa sen enempää ekologian kuin alkuperäisyyden tai vierauden kanssa. Kuten niin monet muunlajisia eläimiä kategorisoivat käsitteemme, myös ”vieraslaji” lepää heppoisella pohjalla, ei kestä kriittistä tarkastelua ja on omiaan pikemminkin häiritsemään kuin tukemaan lajien yhteiseloa yhteisellä planeetalla.

EU-tasolla on erikseen määritelty myös haitallisen vieraslajin käsite: ”Haitalliset vieraslajit ovat lajeja, joiden ilmaantuminen tai leviäminen uhkaa luonnon monimuotoisuutta.” Kiistatonta lienee, että on olemassa yksi eläinlaji, joka on sekä historiallisesti uhannut että joka hetki levittäytyessään tuhoaa luonnon monimuotoisuutta poikkeuksellisen rujolla tavalla. Jos vieraslajistrategiaa ohjaisivat rationaaliset syyt ja ekologia, muunlajisten vainoamisen sijaan keskittäisimme kaiken tarmomme tämän yhden kädellislajin tuottamien haittojen torjuntaan, korjaamiseen ja ennaltaehkäisyyn.

Lähteet

Bläuer, Auli 2015: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Turun yliopisto.

Haggrén, Georg ym. 2015: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki.

Kansallinen vieraslajistrategia. Maa- ja metsätalousministeriö, Helsinki 2012.

Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina 2017: Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museovirasto, Helsinki.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela, Kullervon kirous, 1899. Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *