Elisa Aaltola: Forssan teurastamokohu ja ristiriitojen eläinkuva

Lokakuun lopussa Suomessa puhkesi uudenlainen teurastamokohu. HKScanin Forssan teurastamon ohi kulkenut henkilö kertoi kuulleensa, kuinka teurasauton kuljettaja kohteli sikoja liian kovalla kädellä, karjuen ja pakottaen. Siat olivat kiljuneet, meteli oli ollut valtava, ja ohikulkija ei lopulta voinut olla reagoimatta. Hän oli huutanut kuljettajaa lopettamaan ja kirjoitti tapahtuneesta sosiaalisessa mediassa. Naisen hätä oli kirjoituksessa ilmeinen.

Myöhemmin teurastamo julkaisi puolustuksekseen purkutilanteesta videomateriaalia, jota ei kuitenkaan oltu kuvattu tapahtuman aikaan. Seuraavaksi naisesta tehtiin rikosilmoitus, ja aiheesta on käynnistetty esitutkinta nimekkeellä ”törkeä kunnianloukkaus”. Jotakin perin merkillistä siis tapahtui. Sen sijaan, että teurastamon ja viranomaisten ensisijainen mielenkiinnon kohde olisi ollut teuraseläinten kohtelu, kääntyi huomio asiasta puhuneeseen henkilöön. Eikö eläinten hyvinvoinnin vakavasti ottaminen olisi vaatinut juuri päinvastaista valintaa?

Länsimaissa yhä useampi pitää eläinten hyvinvointia tärkeänä asiana. Suomalaisten kiinnostus eläinten tuotanto-olosuhteita kohtaan kasvoi Eurobarometri-kyselyn mukaan vuosina 2006–2015 enemmän kuin missään muussa EU-maassa. (LINKKI) Myös ajatus siitä, että toislajisilla eläimillä on arvoa yksilöinä ja että siten myös niiden elämää tulisi kunnioittaa, on yleistynyt. Samalla kuitenkin eläimiä myös syödään länsimaissa enemmän kuin koskaan, ja niiden kasvatuksesta on tullut yhä teollisempaa. Eläinkuvaa määrittääkin ristiriita: sialla ja sen hyvinvoinnilla sekä katsotaan että ei katsota olevan arvoa.

Lihan alkuperän unohtaminen

Ristiriitaa tutkineet psykologit ovat osoittaneet, että eläinten hyvinvoinnin arvostamisen sekä kasvissyönnin ytimessä on empatia eläimiä kohtaan. Empatia ei tässä tarkoita halailevaa tunnetta, vaan yksinkertaisesti realistista taitoa tunnistaa toisen näkökulma ja myötäelää sen kanssa. Kun siasta tulee mielessämme ”joku”, jolla on oma perspektiivinsä todellisuuteen – omat tunteensa, uskomuksensa ja tarpeensa – on sen yksilöyttä sekä moraalista arvoa vaikea kiistää. Filosofian alahaara eläinetiikka on 1970-luvulta saakka tarjonnut rationaalisia argumentteja eläinten hyvinvoinnin ja arvon puolesta, ja näilläkin on ehdoton paikkansa. Silti lopulta eläinasenteitamme määrittää usein se, pystymmekö empatiaan myös niitä kohtaan, jotka eivät ole kaltaisiamme karvattomia kädellisiä.

Tutkijat ovat myös havainneet, että eläinkuvan ristiriitaan johtaa osittain tapa, jolla empatiaa häivytetään lihankulutuksesta poistamalla viittaukset eläinyksilöihin. Kun ihminen syö lihaa, hän ei useinkaan halua ajatella edessään olevan pihvin alkuperää – sitä olentoa, josta liha tuli. Tutkimuksessa puhutaan tarkoituksellisesta tietämättömyydestä, jolloin ihminen saattaa systemaattisesti sulkea eläinten hyvinvointiongelmia ja arvoa koskevaa tietoa pois ateriaa valitessaan. Tähän liittyy eläinten mielen aliarvointi tai kiistäminen. Sian älykkyyden vähättely mahdollistaa kinkun syöntiä.

Yksi reitti poistaa ristiriitoja onkin tiedon lisääminen. Kun ihmisille kerrotaan eläinten mielen taidoista ja kun heitä muistutetaan yhä useammin niistä elävistä eläinyksilöistä, joista liha otetaan, on unohtaminen haastavampaa. Eläintä ei tällöin kohdata pelkästään liha-, muna- tai maitotuotteena, vaan taustalla oleva yksilöys nousee esiin ja avaa polun empaattisempaan eläinsuhteeseen.

Tämä puolestaan vaatii ja tukee laajempaa kulttuurista muutosta, jota eläintutkimuksessa kutsutaan ”eläinkäänteeksi”. Nykyisen kaltainen eläimestä etääntynyt, eläinten käytön äärimmilleen tehostanut ja mittasuhteiltaan valtava eläinteollisuus on varsin tuore ilmiö ihmislajin historiassa. Sen myötä ihminen kadotti kosketuspintaa eläviin eläimiin subjekteina, ja samalla myös itseensä empatiaan kykenevänä otuksena. Eläinkäänne kutsuu meitä kiinnittämään uudenlaista huomiota susiin, hirviin, sikoihin ja kaloihin – sellaista, joka huomioi myös eläimen tavan kokea tämä maailma.

Ihmisyys ja identiteetti

Eläinkuvan ristiriidassa on kuitenkin kyse myös identiteetistä. Se, miten me muita yksilöitä kohtelemme, riippuu osittain siitä, minkälaiseksi me itsemme määritämme. Eläinsuhteen taustalla kulkee tarina ihmisestä, joka kuvailee, mitä olemme historiassa tehneet, millaisia olemme nyt, ja mitä kohti kuljemme.

Usein ihmisyyttä kuvataan ihmislähtöisesti, painottaen ihmisen tämänhetkisiä tottumuksia. Historiasta tehdään lihansyönnin tarina muistamatta, että olimme lajina pitkään myös kasviksista ja keräilystä eläneitä sekasyöjiä, jotka vasta teollistumisen myötä alkoivat kuluttaa lihaa arkipäiväisesti. Samalla tarina poistaa nykyhetkestä moraalisen valinnan mahdollisuuden: sen, että me lajina voimme valita elää tavoilla, jotka aiheuttavat muille eläimille vähemmän haittaa. Ihmiskeskeinen tarina ei hahmottele myöskään tulevaisuutta suotuisasti. Ilmastonmuutoksen ja eläinteollisuuden asettamia äärimmäisiä ongelmia ei kohdata, vaan ne piilotetaan nykyhetken kulutusriehaan. Identiteetti rakentuu tällöin osittain lajin varaan: lajirajasta tulee merkityksellisyyden raja, ja siten metsän tai sian arvo poistuu näköpiiristä.

Eläinkäänne ei voi tapahtua ilman, että tapahtuu käänne myös ihmisyyttä koskevassa tarinassa, ihmiskuvassa. Raikkaampi tapa kuvata ihminen voisi lähteä liikkeelle siitä, että emme ole täällä yksin, vaan että vierellämme kulkee upea kavalkadi erilaisia eläimiä ja niiden ainutlaatuisia taitoja sekä näkökulmia. Samalla tarina voisi kohdistua sellaisen tulevaisuuden tuottamiseen, jossa opimme viimein kohtelemaan myös muita lajeja kunnioittaen ja tukien.

Tarinoiden ja identiteetin kyseenalaistaminen voi alussa kutsua esille voimakkaita tunteita. Yksi yleisimpiä tällaisia tunteita on häpeä. Kun sikaa syövälle ihmiselle kerrotaan, että sikaa on kohdeltu kolkosti, ja että meidän tulisi tehdä toisenlaisia valintoja, voi seurauksena olla pudotus häpeään, mikä puolestaan usein johtaa raivoon. Sitä herättänyttä parjataan ja solvataan, hänen näkemyksensä kiistetään, ja kun häpeä on kollektiivista, on seurauksena joukkolynkkauksia sosiaalisessa mediassa.

Eläinkäänne tarvitseekin tuekseen myös kritiikin rakentavaa kohtaamista – sitä, että ihminen kestää eläimiä koskevaa arvokeskustelua ilman häpeää ja hyökkäyksiä. Jotta ihmiskuva voi muuttua, on ihmisen pystyttävä tarkastelemaan itseään. Tämä alleviivaa tapaa, jolla eläinkäänne on myös käännettä ihmisessä itsessään.

Sikakohu

Kaikki edellä mainitut eläinkuvan haasteet piirtyivät esille hiljattaisessa forssalaiseen teurastamoon liittyvässä sikaskandaalissa. Erityisen silmiinpistävää tapahtuneessa oli sosiaalisessa mediassa ilmennyt raivo. Aiheesta puhunutta henkilöä on eri palstoilla toki myös puolustettu ja kiitetty, ja moni on ilmoittanut jättävänsä joulukinkun tästä lähtien ostamatta. Jotkut kuitenkin päättivät hyökätä naisen kimppuun erinäisten solvausten muodossa. Naista on huoriteltu, hänelle on toivottu teurasemakon osaa, häntä on leimattu perusteetta mielenterveysongelmaiseksi, ja niin edelleen. Teksti ei ole kaunista luettavaa. Samalla jotkut ilmoittivat, ettei eläimiin tule suhtautua ”tunteella”, ja että siat ovat typeriä otuksia, jotka eivät ansaitse moraalista huomiota.

Edellä mainittu tarkoitushakuinen tietämättömyys, josta eläintutkijat ovat kirjoittaneet, vaikuttaa värittävän koko skandaalia. Teurastamo, viranomaiset ja raivokkaasti netissä reagoineet ihmiset vaikuttivat sivuuttavan sen tiedon, että jotakin saattaa olla vialla tavassa, jolla eläimiä tiloilla ja teurastamoilla kohdellaan. Eläinten hyvinvointi, tarpeet sekä mielen kyvyt joutuivat sivuun. Huomio keskitettiin toisaalle – ihmiseen, joka aiheesta oli puhunut. Ristiriitaisen eläinkuvan mukaisesti eläin äkisti unohdettiin ja korvattiin toisella puheenaiheella. Samalla muut edellä mainitut ristiriitaista eläinkuvaa ylläpitävät seikat, kuten empatian roolin ja eläinten mielen kiistäminen, tulivat monissa kommenteissa esille.

Solvausten volyymi kertoo myös siitä mahdollisuudesta, että sikojen kohtalosta puhuminen oli sohaisu tietynlaista identiteettiä kohtaan – sitä, joka sanoo, että ihminen on olennoista ylin sekä oikeutettu lajirajan perusteella hyödyntämään muita olentoja ilman moraalista huolta. Kirjoittajien todellisia tunnetiloja on mahdotonta tietää, mutta vihamieliset ja halventavat kommentit saattoivat kertoa häpeästä. Kun ihmiset herjaavat ärhäkkäästi heille tuntematonta, on aina pysähdyksen paikka. Mitä tapahtui? Miksi niin voimakas reaktio?

Samalla, kun sikakohu havainnollisti eläinsuhteen eripuraisuutta ja eläinten häivyttämistä, se siten myös alleviivasi tarvetta tuottaa uudenlaista ihmistarinaa ja identiteettiä – sellaista, joka muistaa myös eläinten näkökulman, ja joka pyrkii peittämisen sijaan korjaamaan epäkohtia.

Paluu eläimeen

Ristiriidat eläinkuvassa kielivät usein siitä, että meille on kerrottu meistä itsestämme jotain, mitä emme halua muistaa – sen, että voisimme valita toisin ja kohdella eläimiä paremmin. Samalla ne kielivät haluttomuudesta tunnistaa, että eläimillä on mieli, tunnemaailma ja näkökulma, ja että siten myös ne ovat empatiaa sekä moraalista huomiota ansaitsevia olentoja.

Joten hetki sioille. Keitä ovat nämä olennot, joista vaietaan?

Siat ovat varsin älykkäitä ja tunnetaitoisia. Tutkimusten mukaan niillä on kehittynyt pitkäkestoinen muisti ja ne oppivat ymmärtämään symboleista koostuvaa kieltä sekä yhdistämään symboleita objekteihin, osoittaen siten myös (ihmis)kielellistä taidokkuutta. Siat ovat myös sangen uteliaita sekä oppivaisia (ne osaavat jopa suunnata tietokoneen hiirtä haluttuun paikkaan sekä käyttää peiliä vakoillaakseen, minne ruoka on piilotettu). Niiden sosiaalinen taituruus on tunnettua. Siat muistavat tutut yksilöt ja leikkivät mielellään paitsi erilaisten esineiden myös muiden sikojen kanssa – ne myös oppivat toisiltaan, kiintyvät toisiinsa ja tekevät toistensa kanssa yhteistyötä. Tutkimukset kertovat, että siat jopa osoittavat merkkejä empatiasta muita kohtaan, ja että niiden persoonallisuudet vaihtelevat selkeästi. Sioilla on siten kiistatta mieli ja näkökulma, ja kukin sika todella on ”yksilö”.

Eläinsuojelulaki takaa sioille kuitenkin hyvin vähän. Siat joutuvat elämään täyteen ahdetuissa karsinoissa tai ne suljetaan kääntymisen estäviin, klaustrofobisen ahtaisiin porsitushäkkeihin, joista käsin ne eivät pysty hoivaamaan poikasiaan. Tuotannossa siat ovatkin ainetta liukuhihnalla. Ne ovat raaka-ainetta, jonka on tarkoitus kasvaa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pienin kustannuksin. Tuotannon puitteissa siat elävät virikkeistä ja vapaudesta tyhjennetyssä yksitoikkoisuudessa, joka ei tarjoa niille mahdollisuuksia elää kykyjensä mukaista hyvää sian elämää. Lähes kaikki sikojen perustarpeet – rikas ympäristö, mitä tutkia ja tonkia, mahdollisuus liikkua ja leikkiä, mahdollisuus muodostaa pysyviä sosiaalisia suhteita, rakentaa pesiä ja huolehtia jälkeläisistä – on tuotannossa sivuutettu.

Eräänä päivänä tulee rekka. Siat joutuvat kenties vieraiden eläinten sekaan ja tilaan, joka on niille täysin uusi. Tuo tila liikkuu. Niiden aistit kertovat, että jotakin on vialla ja lähettävät aivoihin signaaleja, joista muodostuu hädän kokemuksia ja niistä edelleen pelon sekä ahdistuksen tunteita – niitä, jotka pitkän evoluutiohistorian aikana kehittyivät kertoakseen sialle, että on syytä lähteä karkuun. Tämä on biologiaa: kuten ihmiset, myös siat ovat eläimiä, joihin on kehittynyt taipumus pyrkiä selviytymään hengissä sekä tuota taipumusta palvelevia pelon ja kärsimyksen tunteita.

Kuljetusauto saapuu teurastamoon, vieras ihminen tulee ajamaan sikoja. Tutkimusten mukaan siat kiljuvat huomattavasti enemmän ja ovat haluttomia liikkumaan silloin, kun ne pelkäävät vieraita asioita – tutkimus myös kertoo, että aivan kuten ihmisillä, myös sioilla tapahtuu tunteiden tarttumista, jolloin yhden yksilön tunne leviää muihin. Alkaa kiljunta ja haluttomuus liikkua. Siat pelkäävät. Ne haluavat selviytyä. Ne epäröivät, kaikki on uutta, kaikki on toisin, hätä tarttuu yksilöstä toiseen. Siat huutavat, ne eivät halua liikkua, niitä pakotetaan ja työnnetään, niille annetaan kenties sähköpiiskaa, niille kenties huudetaan.

Siat pelkäävät.  Ne elivät ahtaan, lyhyen elämän, kenties ne pelkäsivät usein jo aiemmin, ja ne pelkäävät nyt, ennen kuolemaansa. Ne koettavat pysyä hengissä, ne eivät tiedä, mitä tehdä tai missä ovat. Ne kiljuvat ja hätääntyvät, ne eivät halua liikkua, ne pyrkivät säilymään elossa, ne katselevat ympärilleen ja koettavat lukea toisiaan, ne koettavat ymmärtää, mitä tapahtuu, kunnes ne ehkä haistavat kuoleman, tai kuulevat siitä kertovat äänet.

Kohti toisenlaista tulevaisuutta

Ristiriitaisen eläinkuvan puitteissa edellinen saattaa kuulostaa turhalta ”tunteilulta”. Sitä se ei kuitenkaan ole. Empatia ei ole turhaa. Se on kysymys: mitä toinen yksilö kokee? Ihmiskeskeisessä ajattelussa olemme tottuneet, että tällaista kysymystä ei eläinten kohdalla useinkaan esitetä. Silti juuri tuota kysymystä tulisi alleviivata, jotta viimein osaisimme ottaa myös eläinten perspektiivin vakavasti ja siirtyä ristivedosta pois. Vasta empatian kautta voimme rakentaa realistista eläinkuvaa, joka ei sivuuta epämukavaa tietoa ja vaikene niistä miljoonista, jotka elävät aivan tuossa lähellä, mutta silti näkymättöminä. Empatia mahdollistaa eläinkäänteen ja uudenlaisen tarinan myös ihmisestä – sellaisen, jossa on vähemmän syytä häpeään.

Sen lisäksi, että kriittinen eläintutkimus kysyy, mitä toisen lajin yksilö kokee, se kysyy, mitä ja miksi olemme muille eläimille oikeutettuja tekemään. Motiivi kysymyksille ja tutkimukselle on yksinkertainen. Nyt, joka hetki, sikoja, lehmiä ja kanoja on tuolla samoissa autoissa, samoissa teurastamoissa. Ne ovat ja olivat ”joku”.   

Lähteitä

Aaltola, Elisa. 2018. Varieties of Empathy: Moral Psychology and Animal Ethics. London: Rowman & Littlefield.

Allpress, Jesse; Brown, Rupert; Giner-Sorolla, Roger; Deonna, Julien A.; Teroni, Fabrice. 2014. “Two Faces of Group-Based Shame: Moral Shame and Image Shame Differentially Predict Positive and Negative Orientations to Ingroup Wrongoing”. Personality and Social Psychology Bulletin 40:10.

Anderson, Eric & Barrett, Lisa Feldman. 2016. “Affective Beliefs Influence the Experience of Eating Meat”. PLoS ONE 11 (8).

Bastian, Brock; Loughnan, Steve; Haslam, Nick and Radke, Helena. 2012. “Don’t Mind Meat? The Denial of Mind to Animals Used for Human Consumption”. Personality and Social Psychology Bulletin 38(2): 247-256.

Bratanova, Boyka; Loughnan, Steve and Bastian, Brock (2011) The effect of categorization as food on the perceived moral standing of animals. Appetite 57(1): 193–196.

George, Kelly; Slagle, Kristina et al.  2016. “Changes in attitudes toward animals in the United States from 1978 to 2014”. Biological Conservation 201: 237-242.

Kunst J.R. & Hohle, S. 2016. “Meat eaters by disassociation: How we present, prepare and talk about meat increases willingness to eat meat by reducing empathy and disgust”. Appetite 105: 758-774

Kupsala, Saara. 2018. “Contesting the meat–animal link and the visibility of animals killed for food: a focus group study in Finland”. Food, Culture & Society 21(2): 196–213.

Loughnan, Steve; Bastian, Brock and Haslam, Nick. 2014. “The Psychology of Eating Animals”. Current Directions in Psychological Science 23(2): 104-108.

Marino, L., & Colvin, C. M. 2015. “Thinking Pigs: A Comparative Review of Cognition, Emotion, and Personality in Sus domesticus”. International Journal of Comparative Psychology, 28.

Onwezen, Marleen & van der Weele, Cor. 2016. “When indifference is ambivalence: Strategic ignorance about meat consumption”. Food Quality and Preferance 52: 96-105.

Tian, Qirui; Hilton, Denis & Becker, Maja. 2016. “Confronting the meat paradox in different cultural contexts: Reactions among Chinese and French participants”. Appetite 96: 187-194.

Kuva: Esther the Wonder Pig

1 comment on “Elisa Aaltola: Forssan teurastamokohu ja ristiriitojen eläinkuva

  1. Kiitos tuhannesti kirjoituksestasi !!! Olen itse ollut paljonkin eri eläinten kanssa, vaikka en olekaan maalta kotoisin, vaan aivan omasta mielenkiinnosta halunnut oppia eläimistä. Eläimet ovat viisaita , siihen nähden mitä ja miten heidän täytyy toimia elossa. Itselläni on monia kokemuksia, sillä minulla on ollut kanoja, kalkkunoita, koiria, kissoja,lampaita, hevosia, kaneja ja jopa poro. Ei kaikkia kuitenkaan samaan aikaan. Olen mielenkiinnolla seurannut heidän touhujaan ja vakuuttunut eläinten fiksuudesta, toisin kuin ihmisen. Fiksuudesta on monta kertomusta vuosien aikana. On ihanaa,että joku asiaa ymmärtävä jaksaa ottaa kantaa tähän tärkeään asiaan, jossa ihmisen etiikka ja moraali viettävät sapattia ja onhan ihan sadistista eläinten kiusaamistakin. Sairautta ja pimeyttä on niin monenlaista, vaikka pimeä keskiaika on kauan sitten jo ohitettu. Ihminen on….eikä muuksi muutu, joka on , on onneksi myös parempia IHMISIÄ ! Kiitos !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *