Aluksi

Suomessa elää nykyisin useita ”rescuekukkoja”. He ovat kukkoja, jotka ovat pelastuneet ennenaikaiselta kuolemalta ja päätyneet Tuulispään ja Saparomäen kaltaisiin muunlajisten turvakoteihin tai yksityishenkilöiden hoiviin, missä heille – ja monille muille ”tuotantoeläimille” – pyritään tarjoamaan mahdollisimman turvallinen ja lajityypillinen elinympäristö ilman taloudellista hyväksikäyttöä.

Suomen kenties ensimmäiset rescuekukot, Pumppu (1903–1904/1905) ja Pelle (1903–?), elivät kuitenkin jo 1900-luvun alussa. Heidän pelastajansa oli aatelistaustainen kansakoulunopettaja Agnes von Konow (1868–1944), joka oli vuonna 1901 perustetun Uudenmaan (sittemmin Suomen) Eläinsuojeluyhdistyksen perustajajäsen ja maan tunnetuimpia eläinsuojelijoita. Hänen toimialansa eläinsuojelun parissa oli laaja, mutta ”siipikarja” oli hänelle erityisen läheistä; hän esimerkiksi toimi yhdistyksen siipikarjaosaston puheenjohtajana. (Nieminen 2001, 67; Nieminen 2005). Pumpun ja Pellen tapaus vahvistaa käsitystä von Konowin läheisestä suhteesta siivekkäisiin domestikaatteihin. 

Tarjoan kirjoitukseni pienenä kontribuutiona muunlajisten yksilöllisiä elämänpolkuja ja -kokemuksia kartoittavan ”eläinbiografian” suuntaukseen, jota Suomessa on edistänyt etenkin historioitsija Marja Jalava (2024) tutkimuksellaan maatiaissika Pommin (1917–1924) elämästä. Pumpusta ja Pellestä on löydettävissä paljon vähemmän tietoa kuin aikanaan tunnetusta siitoskarjusta, mutta myös heidän elämänsä tarjoavat pilkahduksenomaisia näkymiä muunlajisten kokemuksiin ja lajienvälisiin suhteisiin modernisoituvassa Suomessa. 

Pelastusoperaatio

Pumppu ja Pelle nousivat osaksi suomalaisen eläinsuojelun historiaa ja Agnes von Konowin elämäkertaa Martta Salmela-Järvisen (o.s. Hellstedt, 1892–1987) lapsuudenmuistelmissa Kun se parasta on ollut (1965; Salonen 1995, 109). Pitkän uran poliitikkona SDP:n sekä Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton riveissä tehnyt Salmela-Järvinen oli von Konowin oppilas kansakoulussa 1900-luvun alussa. Hän on muistelmissaan käsitellyt jonkin verran opettajansa eläinsuojeluaatetta, joka veti myös häntä itseään puoleensa, kunnes sosialistinen työväenliike syrjäytti tämän lapsuuden harrastuksen; muistelma sisältääkin kiinnostavaa kuvausta työväenliikkeen ja porvarillisena hahmottuneen eläinsuojeluliikkeen välisestä kuilusta.

Rescuekukkojen tapauksen Salmela-Järvinen esitteli seuraavasti:

”Joululoman aikana hän [von Konow] oli pelastanut veljensä maatilalta kaksi kukonpoikasta, joiden osaksi muuten olisi tullut se tuomio, mikä kukonpoikia usein varhaisessa elämänvaiheessa kohtaa. Hän toi kukonpojat Helsinkiin, mutta kun niitä ei voinut kaupunkiasunnossa pitää, hankittiin niille täysihoitopaikka Leppäsuolta. Vanhan hautausmaan aidan takana, suunnilleen sillä kohtaa missä nyt on Mechelininkadun leikkikenttä, oli pikkuruinen punaiseksi maalattu mökki. Siinä asusti ajuri ja hänen vaimonsa, pihan perällä olevassa tallissa oli hevonen, ja sen naapurina oli kanala, jonne opettajan kukot, Pumppu ja Pelle, majoitettiin.” (Salmela-Järvinen 1965, 145–146.) 

Salmela-Järvisen mukaan von Konow siis otti Pumpuksi ja Pelleksi ristimänsä kukot mukanaan Helsinkiin pelastaakseen heidät ennenaikaiselta kuolemalta. Tuolloin – kuten nykyäänkin – suurin osa kukoista tapettiin pian kuoriutumisen jälkeen kananmunantuotannossa tarpeettomina. Tuhottavien kukkotipujen määrä oli 1900-luvun alussa suhteellisen pieni verrattuna nykyiseen teolliseen siipikarjatalouteen, mutta munan- ja kananlihantuotanto olivat jo alkaneet kasvaa kaupallistuvan maatalouden marginaalissa (Vihola 1991, 307–310). Mitä tulee tietoon siitä, että kukot olisi pelastettu von Konowin veljen maatilalta, tämä ei voi pitää paikkaansa, hänellä kun oli yhdeksän siskoa muttei yhtään veljeä (Nieminen 2005).

Pumppu ja Pelle saivat ”täysihoitopaikan” erään ajurin ja tämän vaimon luota Helsingin Leppäsuolta. Leppäsuo oli tähän aikaan harvaan asuttua ja maaseutumaista aluetta. Ajurin ammattiin kuuluvan hevosen lisäksi uudessa majapaikassa oli kanala, johon kukkokaksikko majoitettiin. Agnes von Konowin huolenpito ja yhteys suojatteihinsa ei kuitenkaan päättynyt näiden uudelleensijoittamiseen. Salmela-Järvinen jatkoi kertomalla, kuinka koko luokka piti tiivistä yhteyttä kukkoihin:

”Meille tuli nyt usein asiaa Leppäsuolle kukkoja tervehtimään. Ne kävivät vuorostaan vastavierailulla koulussa, ja siellä ne sitten kiltisti makasivat tyttöjen sylissä opetustuntien aikana. Ei niitä aiheetta kouluun tuotu; piirustustunnilla tarvittiin eläviä malleja, ja kun kukon piirtämisestä oli kysymys, oli meidän luokallamme sellaisia vallan kaksi kappaletta.” (Salmela-Järvinen 1965, 146.)

Salmela-Järvisen kertomuksen perusteella voidaan arvella, että lapset olivat tutustuneet Pumppuun ja Pelleen jo ennen näiden siirtoa Leppäsuolle. Kenties kukot siis asuivat ainakin jonkin aikaa von Konowin kaupunkiasunnossa ja vierailivat jo tänä aikana koulussa. Muistelmasta ei käy ilmi, kuinka usein kukot tuotiin kouluun, mutta vierailut tuskin rajoittuivat yksittäisiin piirustustunteihin. Pumppu ja Pelle ovat nimittäin taltioituneet myös Salmela-Järvisen teokseensa liittämään luokkakuvaan keväältä 1904. 

Luokkakuvassa kukot todellakin makaavat rennon ja tyytyväisen oloisina oppilaiden sylissä – joskin toinen heistä on hieman liikahtanut kuvan ottamisen hetkellä. Kuva auttaa ajoittamaan tarkemmin von Konowin pelastusoperaation: kyseessä on täytynyt olla edellisvuoden joululoma. Pompun ja Pellen syntymävuodeksi voidaan siten merkitä 1903.

Vaihtoehtoinen historia

Kukot herättivät huomiota myös koulun ulkopuolella ja tieto niistä päätyi jopa sanomalehden sivuille. Salmela-Järvinen (1965, 146) mainitsi, kuinka muuan ”koiraleuka toimittaja” kertoi kukkojen pyrkineet kiekumaan laulutunnilla. Tämä oli kuitenkin hänen mukaansa toimittajan omaa keksintöä.

Kyseinen lehtikirjoitus löytyi yllättävän helposti Kansalliskirjaston digitaalisen lehtiarkiston hakutoiminnolla. Kyseessä on Uudessa Suomettaressa 8. heinäkuuta 1905 julkaistu pakinatyylinen artikkeli ”Yksitoista kukkoa. Tarina maalla oleville helsinkiläisille”. Nimimerkillä ”Kukonkorpelainen” esiintyneen kirjoittajan tarkoituksena oli omien sanojensa mukaan osoittaa, ”kuinka liikuttavan totinen eläinsuojelusharrastus voi olla”. Innoitteen edellisvuodelle (1904) ajoittamansa tarinan kertomiseen hän oli saanut ohjeista, joita nimeltä mainitsematon eläinsuojeluyhdistys – luultavasti Uudenmaan ESY – oli antanut kesän alussa maalle lähteville helsinkiläisille kannustaakseen näitä kohtelemaan maaseudulla kohtaamiaan eläimiä asianmukaisella tavalla.

Uuden Suomettaren kirjoitus kertoi rescuekukkojen tapauksesta laajemmin ja tuoreemmin kuin Salmela-Järvinen vuosikymmeniä myöhemmissä muistelmissaan. Kyseessä oli kuitenkin keveän ivalliseen sävyyn laadittu teksti, joka luultavasti perustui kuulopuheisiin ja oli laulutuntikohtauksen ohella myös monilta muilta osin toimittajan keksintöä. Kirjoitus eroaakin monissa yksityiskohdissa Salmela-Järvisen antamista tiedoista. On kuitenkin vaikea sanoa, mikä kirjoituksessa on totta ja mikä ei, joten sitä kannattaa silmäillä hieman tarkemmin.

”Kukonkorpelainen” viittaa von Konowiin anonymiteetin vuoksi ”neiti W:nä”, mutta hänet esitellään paikkansapitävästi aatelisneitinä, opettajana ja tunnettuna eläinsuojelijana. Tämän tarinaversion mukaan pelastusoperaatio ei tapahtunut joululomalla vaan (ristiriitaisesti koulukuvan kanssa) kesällä 1904, jolloin opettaja oli asettunut maalle erääseen tarkemmin määrittelemättömään talonpoikaistaloon. Talossa oli paljon kotieläimiä, mutta kanoja vain kaksi, jolloin ne eivät opettajan murheeksi ”voineet saada mitään riemua toimeen”. Hän suostutteli talonemännän lisäämään siipikarjaansa selittämällä myös kananhoidon tuottavuutta. Emäntä suostui ja pian kanat munivat yksitoista munaa, joista kuoriutuvien tipujen elämänalkua opettaja seurasi onnellisena. 

Opettajan ilo loppui lyhyeen emännän ilmoittaessa, että tiput olisi sittenkin tapettava. Uuden Suomettaren pakinoitsija kuvitteli keskustelun edenneen seuraavasti:

”– Tappaa! Mitä sanotte? huudahti neiti W. kauhun vallassa. / – Niin, tappaa, vastasi emäntä jylhän tyynenä. / – Miksi? Sanokaa herran nimessä. / – Ne ovat kaikki – kukkoja. / – Kukkoja! Mikä vika se on? Miksi kukkojen pitäisi kuolla? / – Mutta tiedättehän, ettei niistä ole mitään hyötyä. Miksi heitä siis elättäisimme? / – Että ne saisivat elää.”

Talonemäntä pysyi päätöksessään, jolloin opettaja pyysi saada ostaa kukot itselleen. Emännän ihmetellessä, mitä tämä heillä tekisin, vastasi opettaja: ”Elätän ja hoidan.” Näin hän myös teki vieden kukot kesäloman jälkeen mukanaan kaupunkiin. 

”Kukonkorpelaisen” mukaan von Konow ei siis pelastanut vain kahta vaan peräti yksitoista kukonpoikasta. Lehtikirjoitus jatkui kuvaamalla vaikeuksia ja sattumuksia, joita kukot aiheuttivat opettajalle kotona (hän joutui vaihtamaan vuokra-asuntoa näiden aiheuttaman metelin vuoksi) ja koulussa. Kirjoituksessa nimetään vain opettajan lempikukoksi tituleerattu Pelle, joten tältäkin osalta kirjoituksessa on totuuden siemeniä. Tässä tarinassa kukot eivät kuitenkaan päässeet Leppäsuolle, kuten Salmela-Järvinen vakuuttavasti muisteli, vaan he päätyivät teurastamoon opettajan saatua heistä tarpeekseen (tästä väitteestä hieman tarkemmin tuonnempana).

Herra Pellen oma tarkoitus

Salmela-Järvinen muisteli, kuinka von Konow pyrki iskostamaan eläinsuojeluaatetta myös oppilaisiinsa. Tämä heijastui muun muassa ainekirjoitukseen. Muistelmiinsa Salmela-Järvinen jäljensi erään tuonaikaisen aineensa, joka käsitteli naisten hattumuotiin kuuluneita lintu- ja höyhenkoristeita, joita von Konow ja monet muut eläinsuojelijat kritisoivat ankarasti. (Salmela-Järvinen 1965, 142–145.) 

Ei ole yllättävää, että von Konowin oppilaat kirjoittivat myös opettajansa kukoista. Eräs tällainen kirjoitus päätyi lehteen asti. Nimellä ”Serafina” esiintynyt, tuntemattomaksi jäävä oppilas kirjoitti Opettajien terveys- ja raittiusyhdistyksen julkaisemaan Koittoon (22/1905) pienen tekstin otsikolla ”Herra Pelle”. Esiteltyään kukkoherran lyhyesti (tämän alkuperästä tarkemmin kertomatta) hän jatkoi eläinsuojeluaatteen hengessä:

”Usein ajattelette, että kaikki mitä on, on ainoastaan ihmistä varten, eläimet ovat luodut palvelemaan. Mutta ei suinkaan, ei, hyvät ystävät, kyllä kaikilla eläimillä on omat tarkoituksensa yhtähyvin kuin ihmiselläkin, ja useat eläimet, jos eivät kaikki, luulevat niinkuin ihminenkin, että kaikki on luotu ainoastaan heitä varten. Pellen mielipidettä tässä asiassa emme tiedä, mutta arvokkaalta ja viisaalta hän ainakin näyttää, kun hän yhdeksän rouvansa kanssa käy ulkona kävelemässä ja etsimässä ruokaa.”

Kirjoituksesta kuvastui von Konowille tärkeä ajatus kaikkien eläinten ihmisestä riippumattomasta arvosta ja tarkoituksesta – joskin ”Serafina” esitti lajikeskeisen kokemusmaailman tavallaan luonnollisena myös monille muille eläimille. 

Ihmiskeskeisyyttä purkava vakaumus muunlajisten itseisarvosta oli tärkeä lähtökohta myös von Konowin vallitsevia luterilaisia uskontokäsityksiä kohtaan esittämälle kritiikille, joka oli melko epätavallista uskonnollisilta mielipiteiltään yleensä varsin sovinnaisten eläinsuojelijoiden keskuudessa (Järvenpää 2023; Mustapirtti 2021, 15–16). Myös Salmela-Järvinen käsitteli von Konowin mainetta ”jumalankieltäjänä” ja muisteli, kuinka tämä joutui erään koulussa sattuneen selkkauksen vuoksi avaamaan näkemyksiään oppilailleen. Salmela-Järvisen muistelmissa von Konow selitti: ”Minä en hyväksy sitä ajatusta, että eläimet ja ylipäänsä koko luomakunta olisi olemassa vain ihmistä varten ja että ihminen olisi sen valtijaksi asetettu; kyllä kaikilla on oma tarkoituksensa ja oma oikeutensa olemassaoloon.” (Salmela-Järvinen 1965, 164.) 

Huomiota kiinnittää myös ”Serafinan” tapa käyttää Pellestä pronominia ”hän” ja puhua tämän ”rouvista”. Salmela-Järvinenkin kirjoitti jo mainitussa aineessaan linnuista persoonapronomineilla ja puhui näiden ”vaimoista” ja ”lapsista”. Muistelmissaan hän kommentoi asiaa selittäen, että tarkoituksena oli ”alleviivata eläinten tasa-arvoisuutta ihmisten kanssa”. Tämä oli linjassa von Konowin ajattelun kanssa. Niinpä Salmela-Järvinen muisteli tämän huomauttaneen, ettei kirjoitustapa ollut kieliopin mukainen, mutta jättäneen ilmaisut korjaamatta. (Salmela-Järvinen 1965, 142–145).

”Serafinan” mukaan Pellellä oli ”paljon aivan likeisiä sukulaisia, veljiä ja siskoja”. Kohdan merkitys jää epäselväksi. Kenties hän viittasi sukulaisiin maalla, siellä mistä Pelle oli tuotu kaupunkiin? Muussa tapauksessa maininta useista veljistä voisi tukea Uuden Suomettaren pakinoitsijan versiota useammasta kuin kahdesta (mutta tuskin sentään yhdestätoista) kukosta. Toisaalta ”Serafina” jatkoi kertomalla Pellen veljestä Pumpusta sekä näiden yhteisistä vaiheista: ”Kun herrat Pelle ja Pumppu tuotiin pois kotoansa, pantiin heidät asumaan samaan paikkaan, mutta tuotapa eivät herrat pitäneet hyvänä, he tahtoivat molemmat hallita eikä kumpikaan totella toistansa, toisen heistä täytyi sentähden muuttaa pois, ja pois muutti Pumppu.”

”Serafinan” kirjoitus vahvistaa Salmela-Järvisen kukoille antamat nimet – ja antaa tarkempaa tietoa heidän sukulaisuussuhteestaan mainitsemalla heidän olleen veljeksiä. Kirjoitukset täydentävät muutenkin toisiaan vuosikymmenten etäisyyden päästä. Myös Salmela-Järvinen muisteli, että kukot panivat henkensä ”jatkuvasti alttiiksi tappelemalla keskenään verissäpäin”. Hänen muistelmistaan löytyy myös tarkempi kuvaus siitä, mitä Pumpun ”poismuutto” merkitsi: ”Lopulta toinen niistä – en muista oliko se Pumppu vai Pelle – sortui haavoihinsa.” (Salmela-Järvinen 1965, 146.) ”Serafinan” lyhyt aikalaiskuvaus korjaa Salmela-Järvisen muistin aukkoja antamalla nimen taistelussa menehtyneelle.

Pumpun kuolema ajoittuu joko vuodelle 1904 tai 1905. Lähteiden perusteella asiaa on mahdotonta päätellä varmuudella. ”Poismuutto” ja ”haavoihin sortuminen” ovat myös kierteleviä ilmaisuja, joista ei voi päätellä varsinaista kuolintapaa. Mahdollista on, että Pumppu menehtyi Pellen tuottamiin haavoihin, mutta voi myös olla, että loukkaantunut kukko jouduttiin lopettamaan.

Pelle jäi Leppäsuon ainoaksi kukoksi. Salmela-Järvisen mukaan oppilaat kävivät edelleen häntä katsomassa, senkin vuoksi että Leppäsuota ympäröivä seutu oli tuohon aikaan mainio retkeilykohde. Hän ei muistelmissaan osannut enää sanoa, kuinka kauan Pelle vielä eli eikä muutenkaan kerro tämän myöhemmistä vaiheista tai kuolemasta. (Salmela-Järvinen 1965, 147.) ”Serafinan” edellä mainitut tiedot antavat sentään joitakin vihjeitä tämän elinoloista. Pellellä oli kirjoituksen mukaan yhdeksän ”rouvaa” ja – 1900-luvun kanaloille tyypilliseen tapaan – mahdollisuus käyskennellä pihamaalla etsimässä ruokaa. Todennäköisesti hänellä oli Leppäsuolla varsin mukavat oltavat. 

”Serafina” päätti lyhyen kirjoituksensa seuraavasti: ”Pelle laulaa kauniisti joka aamu, kun on tullut valoisa, laulullansa hän herättää rouvansa. / Paljon pidämme me Pellestä. Hän on joskus käynyt koulussakin meitä tervehtimässä ja me olemme usein käyneet hänen luonansa.” Kirjoituksen perusteella voidaan otaksua, että Pelle jatkoi kouluvierailujaan veljensä kuoleman jälkeenkin.

Pumpun hautajaiset

Pumpun väkivaltainen kuolema johti von Konowin luokalla uuteen muunlajisten yksilöllistä arvoa korostaneeseen tapahtumaan. Salmela-Järvinen kertoi:

”Me järjestimme sille oikein komeat hautajaiset; tuskin lienee ainoakaan kukko ennen sitä tai sen jälkeen saanut sellaisia osakseen. Olimme melkein koko luokka kukkoamme saattamassa, ja minä olin kirjoittanut jäähyväislaulun, joka laulettiin haudalla. Hautausmaan muurin viereen oli kaivettu hauta, toki sentään ulkopuolelle. Sinne kukko vartavasten tehdyssä laatikossa kannettiin, ja haudalle laskettiin havuseppele, jonka nauhoissa oli viimeinen tervehdys poismenneelle lemmikillemme.” (Salmela-Järvinen 1965, 146–147.)

Pumpun hautajaiset, jotka jäljittelivät ihmisten maahanpanemisen käytäntöjä, olivat varmasti ainakin oppilaiden kokemuksessa suuri ja juhlallinen tapahtuma. Salmela-Järvinen kuvaakin tapahtumaa juuri lasten näkökulmasta eikä edes mainitse aikuisia ja näiden mahdollista roolia tapahtumassa. On kuitenkin luultavaa, että ainakin von Konow ja/tai Leppäsuolla Pumpusta huolehtinut ajuri vaimoineen olivat tilaisuudessa mukana. Heidän kokemuksensa ja mielipiteensä asiasta jäävät kuitenkin kertomatta.

Salmela-Järvinen totesi merkityksellisesti Pumpun haudan sijainneen ”toki sentään” hautausmaan aidan ulkopuolella: lapsille rakkaaksi muodostuneen lemmikkikukon hautaaminen oli tärkeää, mutta kukkoa ei sentään sopinut haudata kirkkomaalle. Lemmikkieläinten hautausmaat olivat näihin aikoihin jo alkaneet yleistyä Euroopassa, mutta Suomessa ensimmäinen perustettiin vasta vuonna 1927 Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen aloitteesta (Moilanen 2016; https://www.hesy.fi/historia/). Tässä jää selvittämättä, kuinka epätavallista lemmikin statuksen saaneen kukon tai muun tuotannossa käytetyn eläimen hautaaminen – nimenomaan hautajaisten eikä vain maahan kätkemisen merkityksessä – lopulta oli 1900-luvun taitteessa.

Komeista hautajaisista huolimatta – tai ehkä juuri niiden herättämän huomion vuoksi – Pumppu ei saanut levätä rauhassa. Salmela-Järvinen jatkoi:

”Mutta kun seuraavan kerran menimme kukon haudalle, oli seppele heitetty menemään, hauta kaivettu auki ja itse vainaja arkkuineen kaikkineen kadonnut. Lähitalojen pojat eivät osanneet kunnioittaa pikkutyttöjen tunteita; tyttöjen lemmikkikukko oli kuitenkin heistä tämän vaivan arvoinen.” 

Salmela-Järvisen kuvauksessa haudanryöstöstä poikien ja tyttöjen maailmat asettuvat vastakkain. Hän kuvasi lemmikkikukon hautajaiset ”pikkutyttöjen tunteisiin” liittyneenä toimituksena. Jäsennys toistaa laajempaa kertomusta eläinsuojelusta naisellisena tai lapsellisena ja siten jotenkin vähäpätöisenä toimintana. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä 1900-luvun alussa – kuten ne ovat nykyäänkin. Eläinsuojelijat pyrkivät vastaamaan vähättelyyn kahdella tavalla. Yhtäältä naistyypillisinä pidetyt ominaisuudet ja arvot, kuten tunteellisuus, myötätunto ja hoiva, omaksuttiin ylpeästi korostamalla niiden yhteiskunnallista ja moraalisesti jalostavaa merkitystä. Toisaalta saatettiin tunteiden ja myötätunnon ohella tai sijaan painottaa järkeä, oikeutta, tiedettä ja käytännön toimintaa. (Yleisesti esim. Mustapirtti 2021.)

”Miksi ette syntyneet kanoiksi?”

Uuden Suomettaren pakinoiva kuvaus siitä, kuinka ”neiti W.” olisi toimittanut kukkonsa teurastamoon, on muiden lähteiden perusteella mielikuvituksen tuotetta (siipikarjaa ei sitä paitsi muutenkaan yleensä viety teurastamoon tapettavaksi). Kuvausta sietää kuitenkin vielä vilkaista, sillä se korostaa kiinnostavasti sukupuolen merkitystä kukkojen kohtalossa. Kuten jo mainitsin, useimmat kukot tapettiin pian kuoriuduttuaan, sillä he eivät sukupuolensa vuoksi olleet hyödyllisiä munantuotannossa. Heidän sukupuolensa ja taloudellisen hyväksikäyttöpotentiaalinsa välillä oli siten tappava ristiriita.

”Kukonkorpelaisen” tarinassa ”neiti W.” teki päätöksen kukkojen teurastamisesta heikolla hetkellä palattuaan itselleen vaikeasta opettajakokouksesta. Kokouksessa oli keskusteltu palkkauksesta ja miesopettajat olivat painottaneet, että heidän tuli saada suurempaa palkkaa kuin naisopettajien, vaikka kummatkin tekivät samaa työtä. ”Neiti W.” oli tätä kuunnellessaan tuskaillut itsekseen, miksi hänen piti ”kärsiä syntymänsä ja sukupuolensa tähden”. Kotiin palattuaan hän virkkoi kukoilleen (jotka Uuden Suomettaren versiossa siis asuivat loppuun asti hänen kaupunkiasunnossaan):

”– Te kärsitte, siksi, että olette kukkoja, me naiset – ääni muuttui tässä tavattoman katkeraksi – saamme kärsiä siksi, että olemme naisia. Miksi teitä enää säälisin, koska meillekään ei edes oikeutta anneta. … Miksi ette syntyneet kanoiksi? Häh? Silloin teitä hoitaisi talon emäntä siellä maalla, huutaisi tipa, tipa! ja syöttäisi teitä suurusappeella… Kukot ja miehet ovat ylpeitä…”

Näin puhuttuaan ”neiti W.” käski palvelijatartaan ilmoittamaan talonmiehelle, että tämä veisi kukot teurastamoon.

Tarinan fiktiivinen loppukohtaus ohjaa huomion – joskin pakinoitsevaan ja ivalliseen tyyliin –feministisessä eläinoikeusajattelussa painotettuun näkemykseen sukupuolen merkityksestä paitsi ihmisten myös muiden lajien sorron mekanismeissa (esim. Adams 2015/1990). Tässä tapauksessa suhde esitettiin käänteisenä: kukot kärsivät, koska eivät olleet kanoja, kun taas naiset kärsivät, koska eivät olleet miehiä. Kirjoittajan näkemyksen mukaan munantuotannossa tärkeät kanat olivat hemmoteltuja ja hyvin ruokittuja, kun taas suurin osa kukoista tapettiin jo tipuina. 1900-luvun taitteessa näkemyksessä saattoi olla ainakin osittaista perää. Vuosisadan kuluessa ja etenkin viimeisen noin seitsemänkymmenen vuoden aikana jalostus ja eläintuotannon tehostuminen ovat kuitenkin johtaneet tilanteeseen, jossa kaikki siteet ”tuotantoeläinten” taloudellisen hyödyllisyyden ja hyvinvoinnin välillä ovat purkautuneet. Nykyisten munijakoneiksi muokattujen ja ahtaisiin tuotantotiloihin tungettujen kanojen kohtalo on tuskin kadehdittavampi kuin heti kuoriutumisensa myötä tapettavien munijarotuisten kukonpoikasten. 

Lopuksi

Pumpuksi ja Pelleksi ristityt vaaleankellertävät kukkoveljekset sattuivat syntymään vuonna 1903 otolliseen – joskin tässä tuntemattomaksi jääneeseen – maalaistaloon. Heidän ja siipikarjan suojelusta kiinnostuneen Agnes von Konowin teiden risteäminen oli sattuma, joka tarjosi heille mahdollisuuden jatkaa (edes jonkin aikaa) elämäänsä Helsingissä. Leppäsuolaisen ajurin kanala ei kuitenkaan sallinut molemmille kukoille riittävää elintilaa, mikä johti verisiin taisteluihin ja lopulta vasta vuoden tai kahden ikäisen Pumpun kuolemaan. Voitokas Pelle jatkoi elämäänsä tuntemattomaksi jääneen ajan kaikesta päätellen varsin miellyttävissä olosuhteissa. Vierailut koulussa ja von Konowin tyttöluokan huomio epäilemättä tarjosivat kukoille myös elämää rikastavia kokemuksia.

Rescuekukot Pumppu ja Pelle onnistuivat von Konowin avulla pakenemaan taloudellisesti hyödyttömien yksilöiden tappavasta kategoriasta ja omaksumaan ”lemmikkikukon” statuksen. Heidän huolenpidostaan vastanneen ajurin ja tämän vaimon suhdetta eläinsuojeluaatteeseen ei tunneta, mutta ainakin von Konowin ja tämän oppilaiden kokemuksessa kukkoherroilla oli myös oma, ihmisten tarpeista riippumaton arvonsa ja tarkoituksensa. 

 

Juuso Järvenpää

Kirjoittaja on Filosofian Tohtori, joka työstää Koneen Säätiön rahoituksella historiatieteellistä postdoc-tutkimusta ”Humaanin hyväksikäytön rajat: eläinsuojeluliike lajienvälisten suhteiden muotoilijana Suomen modernisoituvassa maataloudessa 1870–luvulta ensimmäiseen eläinsuojelulakiin vuonna 1934” (2025-2028).

 

Lähteet ja kirjallisuus

Adams, Carol J. (2015/1990). The Sexual Politics of Meat. A Feminist-Vegetarian Critical Theory. Bloomsbury Revelations.

Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen historia: https://www.hesy.fi/historia/ (haettu 6.8.2025).

Jalava, Marja (2024). ”Maatiaissika Pommin (1917–1924) suku, elämä ja maailma.” Genos: Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja, 95(4), 228-243.

Järvenpää, Juuso (2023). ”Eläinsuojelu ja uskonto 1900-luvun alun Suomessa.” Blogiteksti: https://mielenronsyja.net/2023/11/13/elainsuojelu-ja-uskonto-1900-luvun-alun-suomessa/ (haettu 6.8.2025).

”Kukonkorpelainen” (1905). ”Yksitoista kukkoa. Tarina maalla oleville helsinkiläisille.” Uusi Suometar 8.7.1905.

Moilanen, Ulla (2016). ”Uinu, uinu, lemmikkini – Eläinten hautausmaiden historiaa.” Blogiteksti: https://kalmistopiiri.fi/2016/07/28/uinu-uinu-lemmikkini-elainten-hautausmaiden-historiaa/ (haettu 6.8.2025).

Mustapirtti, Mirja (2021). ”Jokaisella eläimellä on oikeus elää itsensä tähden.” Constance Ullnerin ja Agnes von Konowin näkemykset suomalaisessa eläinsuojelukeskustelussa 1894–1917. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto.

Nieminen, Hannu (2001). Sata vuotta eläinten puolesta: kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001. Suomen eläinsuojeluyhdistys.

Nieminen, Hannu (2005). ”Konow, Agnes von.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 6.8.2025)

Salmela-Järvinen, Martta (1965). Kun se parasta on ollut: lapsuuden muistelmat. WSOY.

Salonen, Päivi (1995). Oikeutta kaikille: eläinsuojeluaatteen vakiintuminen Suomessa 1890-1910. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

”Serafina” (1905). ”Herra Pelle.” Koitto 22/1905.

Vihola, Teppo (1991). Leipäviljasta lypsykarjaan: maatalouden tuotantosuunnan muutos Suomessa 1870-luvulta ensimmäisen maailmansodan vuosiin. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 159.