Monilajinen oikeudenmukaisuus: mahdollisuudet ja mahdolliset kompastuskivet

Johdanto

Tutkin tässä esseessä, miten monilajisen oikeudenmukaisuuden tai monilajisen oikeuden (multispecies justice) käsitettä on teoretisoitu ja miten se istuu länsimaiseen oikeuskäsitykseen. Kysyn, mitkä ovat länsimaisen oikeusperinteen keskeiset kipupisteet ja miten ne voisivat muuttua, jotta ne vastaisivat paremmin yhteenkietoutumisen ontologiaa. Painotan esseessäni eri eläinten ja eri lajien välisiä suhteita oikeudenmukaisuuden käsitteen kautta. Rajaan siis tavallaan tarkastelustani muun muassa eri kasvikunnan yksilöt ja populaatiot, sienet sekä joukon erilaisia mikrobeja. Rajauksesta huolimatta teoreettisen mietiskelyn tavoitteena on, että lajiin katsomatta mahdollisimman moni voisi elää ja kukoistaa vastavuoroisuuteen perustuvissa sommitelmissa, joissa toimijuutta on mahdollisimman monella. Eri eläinlajien kirjon ja lukuisten suhteiden joukossa näkökulmani on aavistuksen antroposentrinen ja tarkkuudessaan ontuva. Tutkin monilajisuutta nimenomaan ihmislajin suhteissa muihin lajeihin yleisellä tasolla täsmentämättä aina, mistä lajeista ja yksilöistä on kulloinkin kysymys.

Vaikka tarkastelen monilajista oikeudenmukaisuutta, rajaan tarkasteluni ulkopuolelle hyvin oleelliset kysymykset siitä, kenen ja minkä lajien mahdollisuuksia kukoistaa tulisi mahdollistaa muita enemmän ja kenellä tulisi olla valta päättää siitä.[1] Sen sijaan vastustan nollasummapeliajattelua ja painotan monitasoista kontekstualisointia, en universaaleja sääntöjä (ks. esim. Deckha 2024, 192). Poissulkemiset ovat kuitenkin vääjäämättömiä. Usein eri elämien mahdollisuudet kukoistaa ovat keskenään ristiriidassa. Jotkin suhteet toteutuvat toisten kustannuksella. Tämä on väistämätöntä jopa kaikkein inklusiivisimmissa ja pluralistisimmissa epistemologioissa ja etiikoissa. (Giraud 2019, 4.) Kun tuntevia olentoja kasvatetaan tapettaviksi ja tapetaan noin 75 miljardia vuodessa (ks. Irni et al. 2024, 13), on kuitenkin selvää, että jotkin lajien väliset suhteet ovat äärimmäisen yksipuolisia, dominoivia sekä välinpitämättömiä toisten kukoistamismahdollisuuksia kohtaan. Vältettävissä olevan, tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen on silmitöntä. Tämän vuoksi tarkastelen monilajista oikeudenmukaisuutta lajien yhteiseloa, joka voisi perustua vähemmän yksipuolisiin ja dominoiviin sekä enemmän kanssaeläviin tai kukoistamistilaa antaviin suhteisiin. Vaikka täydellistä harmoniaa ei koskaan olisi tarjolla, tiettyjen Navajo-ajattelijoiden tavoin uskon, että harmonia, kauneus, tasapaino ja oikeanlaiset suhteet ympäristöön ja muihin lajeihin ovat erilaisissa konteksteissa tavoittelemisen arvoisia asioita.[2]

Kirjoitan aluksi pienen teoreettisen taustaluvun, jossa tutkin, miten yhteenkietoutumisen ontologiat eroavat binäärisille vastakkaisuuksille ja tarkkarajaisille eroille perustuvista ontologioista, ja mitä seuraamuksia tällä on. Tämän jälkeen tutkin muutamia teoreettisia täydennyksiä, joita yhteenkietoutumisen ontologioihin olisi hyvä sisällyttää monilajisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta. Tämän jälkeen tutkin yhteenkietoutumista korostavien ontologioiden yhteensopivuutta sellaisten juridisten käytäntöjen kanssa, jotka pohjaavat binäärisyydelle ja ajatukselle tarkkarajaisista, toinen toistensa ulkopuolella olevista erillisistä yksilöistä. Loppupohdinnassa mietin hieman avarammasta tulokulmasta, kuinka muutos voisi olla mahdollinen ja millaiset suuntaviivat saattaisivat auttaa muutoksen aikaansaamisessa.

 

 

Yhteenkietoutumisen ontologian teoreettista taustaa

Viime vuosikymmeninä muun muassa feministit, uusmaterialistit, posthumanistit, kriittiset rotuteoreetikot ja vammaistutkijat ovat haastaneet länsimaissa pitkään vallinnutta käsitystä ihmisestä rationaalisena, itsetietoisena, autonomisena ja vapaana, erotuksena muista eläimistä ja elottomaksi mielletystä materiasta (Irni et al. 2024, 22, 11). Muuttuneen ihmiskäsityksen myötä myös suhteet muuhun elolliseen ja elottomaan ovat olleet muutoksessa, ja samalla muutokset näissä suhteissa muuttavat ihmiskäsitystä. Feministinen tutkimus on ollut keskeisessä roolissa, kun lopulta vailla pohjaa olevaa ja valtaosan ihmisistä ulossulkevaa universalisoitua ”ihmistä” (valkoista, cis-sukupuolista, heteroseksuaalista, toimintakykyistä miestä) on dekonstruoitu ja sen sosiaalista rakentumista tutkittu. Feministinen tutkimus on myös ollut eturintamassa, kun on tutkittu, miten sorron muodot leikkaavat toinen toisiaan: niin ihmisten ja lajien välillä kuin elävä/ei-elävä-binäärin molemmin puolin. (Celemajer et al. 2021, 124.) Toisaalta nykytutkimuksen löydökset eivät suinkaan ole uusia, sillä eri alkuperäiskansojen filosofioissa elävien, tuntevien ja tietävien olentojen monilajisissa maailmoissa on eletty sukupolvesta ja vuosituhannesta toiseen (Irni et al. 2024, 4–5).

Länsimainen filosofia, tiede, politiikka ja kulttuuri ovat suurelta osin operoineet jo pitkään vertikaalisten, hiearkisoivien dualismien varassa. Erilleen ja hierarkkiseen suhteeseen on asetettu muun muassa mieli ja ruumis, herra ja orja, mies ja nainen, ihminen ja eläin, valkoinen ja musta, järki ja luonto, kulttuuri ja luonto, sivistynyt ja raakalainen, subjekti ja objekti (Kim 2015, 16; Kiayak 2024, 79). Kulttuuri, joka on rakentunut atomisoivan osat osien ulkopuolella -hahmotuksen varaan, on ollut väkivaltainen paitsi painottaessaan erillisyyttä, myös ja ennen kaikkea hierarkisoivan luonteensa vuoksi. Lähestymistapa on ollut vallitseva ”länsimaisessa kulttuurissa” jo ennen ajanlaskun alkua, mutta sitä on vahvistettu niin kristinuskossa, valistuksessa kuin myöhemmin teollisen vallankumouksen jälkeen moderniteetissa. Lähestymistapa on johtanut erilaisten ryhmien hierarkisoimiseen, erottamiseen, eristämiseen ja mekanisoimiseen. Kulttuurien vastaukset kysymyksiin kuten mitä tarkoittaa olla ihminen, mitä tarkoittaa olla kasvi ja mitä tarkoittaa olla eläin ovat luonnollisesti vaikuttaneet, tai pikemminkin määrittäneet tapoja, joilla poliittiset, taloudelliset ja juridiset instituutiot ovat muovautuneet vuosien saatossa.

Monilajisen oikeuden kannalta oleellista on muuttaa käsitys ihmisestä ja luopua ihmiskeskeisyydestä. ”Henkilöys” (personhood) on syytä määrittää uudelleen ja siirtää fokusta yhteydellisyyteen ja yhteenkietoutumiseen, jossa itsen ja toisen raja on huokoisempi. Ensisijaisia ovat tällöin suhteet, joista ja joissa ”yksilö” lajista riippumatta kehkeytyy. Tästä näkökulmasta ihminen ja muut eläimet määrittyvät pikemminkin yhdessä kehkeytyviksi lajien välisiksi suhteiksi kuin kokonaisuudesta irtileikkautuneiksi erillisiksi yksilöiksi (ks. esim. Haraway 2016, 64). Asiat ja olennot ovat pikemminkin toinen toisissaan kuin toinen toistensa ulkopuolella.

Kyseessä on omalla tavallaan haasteellinen muutos ajattelutavoissa, koska rajat tapaavat määritellä muun muassa tottumuksen ja kulttuurin konstituoimaa ajatteluamme. Länsimaissa on erityisen pitkä kartesiolaisen objektiivisen ontologian perinne, jossa asiat ovat selvärajaisia objekteja toinen toistensa ulkopuolella, partes extra partes (Merleau-Ponty 2012, 443). Toisaalta muutoksen ei tarvitse tarkoittaa rajoista luopumista, vaan niiden ehdottomuuden, läpitunkemattomuuden ja muuttumattomuuden uudelleenarviointia. Jopa ihmisen anatomiaa, fysiologiaa ja biologiaa tutkimalla käy ilmi, että ihminen on muun muassa bakteereita ja muita mikrobeja, happimolekyylejä ja vettä – jatkuvasti vaihtuvia rakennusaineita, jotka olivat aiemmin osa muita eliöitä ja jotka vierailtuaan ihmisessä palaavat uusissa muodoissa elonkehälliseen vaihdannan järjestelmään. Ihminen rakentuu suhteissaan muuhun elolliseen ja elottomaan ja on täydellisen riippuvainen ei-inhimillisestä. Ihminen on siis kaikkea muuta kuin ”ihminen”. Hän on kaikkea muuta kuin selkeärajainen autonominen yksilö tai olemisen atomi. Niin kutsutun posthumanistisen käänteen myötä yhteenkietoutumisen ontologioista on tullut vallitsevia ainakin tietyillä tieteen aloilla (Celemajer et al. 2021, 123).

 

 

Yhteenkietoutumisen ontologia tarvitsee täydennystä

Sinänsä elintärkeiden löydösten uhkana on, että yhteenkietoutumisen juhlistamisessa unohdetaan oleelliset erot ja rakenteellinen väkivalta. Ilmastonmuutoksen, ympäristötuhon ja sukupuuttojen aikana jotkin kriisit osuvat toisiin pahemmin kuin toisiin. Esimerkiksi eläinteollisuus on yksi suurimmista, ellei suurin ilmastonmuutoksen aiheuttaja (Deckha 2024, 176). Ilmastonmuutoksen vaikutukset osuvat eniten kaikista haavoittuvimpiin valtioihin, ryhmiin ja yhteisöihin globaalissa etelässä, heihin, jotka ovat vähiten vastuussa ilmastonmuutoksesta (Irni et al. 2024, 20). Ihmisten ohella monet muut eläimet, jotka eivät ole vastuussa ilmaston kuumentamisesta, joutuvat kärsimään käsittämättömän paljon.  Monilajista oikeudenmukaisuutta ja kukoistamista mahdollistavien suhteiden luomisen vuoksi on tärkeää artikuloida, miten sorron muodot risteävät kolonialismissa, fossiilikapitalismissa ja imperiaalisessa elämäntavassa.[3] Näitä suhteita artikuloimalla on mahdollisuus myös vastustaa elämää tuhoavia voimia. Tuhoamalla ja poissulkemalla vallitsevia sortavia suhteita voi puolestaan avata tilaa uusien vaihtoehtoisten suhteiden synnylle (Giraud 2019, 181).

Monilajista epäoikeudenmukaisuutta ei siis tulisi peittää olemme-kaikki-yhdessä-toisiimme-yhteen-kietoutuneet-puhinan alle. Irni kirjoittaa, miten Harawayn mukaan yhteenkietoutuneessa maailmassa ei ole olemassa tilaa, jossa toimemme tai politiikkamme olisi vailla haittavaikutuksia jollekin. Jaetussa maailmassa tarvitaan joidenkin yhdessä toimeen tulemisen tapojen kukoistamista toisten tapojen kustannuksella. (Irni 2024, 313.) Asiaan liittyy Eva Haifa Giraudin (2019) huomio siitä, että kaikki etiikat, ontologiat, epistemologiat, toiminta, järjestäytyminen ja niin edelleen materialisoivat ja mahdollistavat joitain suhteita ja sulkevat toisia ulos ehkäisten niiden materialisoitumisen tai mahdollistumisen. Kaikista pluralistisinkaan järjestely tai sommitelma ei mahdollista tai materialisoi kaikkea. Näin ollen on oleellista artikuloida paitsi realisoituvat suhteet, myös ja kenties ennen kaikkea se, minkä ne sulkevat ulos. (Mt, 4.) Artikuloimalla poissuljettuja suhteita voidaan denaturalisoida normeja ja kivettyneitä käytäntöjä. Näin voidaan tuoda tiettyjen tahojen vaihtoehdottomuuden verukkeella harjoittamien sortavien toimien vaihtoehdollisuus näkyviin (ks. esim. Mts. 45, 94, 150). Materialisoituva sortava suhde ehkäisee vastavuoroisempien ja useampien kukoistamista mahdollistavien suhteiden muotoutumista.[4]

Joskus eettisin tapa on sulkea pois tiettyjä suhteita, estää niiden materialisoituminen, olla kietoutumatta yhteen tai kietoutua löyhemmin. Giraud havainnollistaa tätä Franklin Ginnin tutkimuksen esimerkillä, jossa viljeltyjä kasveja syövät etanat, syödyt kasvit ja puutarhurit pyrkimyksineen eivät voi kaikki kukoistaa samaan aikaan samassa paikassa. Tällöin eettisin tapa olla suhteessa etanoihin on olla olematta suhteessa tai olla etäsuhteessa eli esimerkiksi kuljettaa niitä kauas viljellyistä kasveista tai istuttaa viljellyille kasveille suojamuuri etanoille kelpaamattomista kasveista. Tällöin etanoiden suhteet viljeltyihin kasveihin ja puutarhuriin poissuljetaan, mutta etanat voivat tämän poissulun seurauksena muodostaa uusia suhteita joihinkin toisiin kasveihin. (Giraud 2019, 10–11.)

Poissulkemisen etiikkaa ja siihen liittyvää artikulointia voi havainnollistaa esimerkillä Suomesta. Jos Suomi siirtyisi kokonaan kasviperäiseen ruokavalioon, monia nykyisiä, julmia, yksipuolisen alistavia, hyväksikäyttäviä, kontrolloivia ja elämiä tuhoavia suhteita suljettaisiin ulos, ja samalla suljettaisiin ulos monien nykyinen keino ansaita elantonsa. Vastaavasti uusia suhteita syntyisi ja materialisoituisi. Syntyisi uusia, mahdollisesti ystävyyteen tai kunnioitukseen perustuvia lajien välisiä tapoja olla suhteessa toisiinsa ja uusia elannonhankkimistapoja. Kaikkia mahdollisia suhteita ei voi tietää etukäteen, mutta nykyisten, väkivaltaisten käytäntöjen denaturalisoimisen ja näkyväksi tekemisen kannalta on oleellista artikuloida, mitä mahdollisia suhteita jää materialisoitumatta.

On oleellista artikuloida, miten nykyiset, eläinteollisuudessa materialisoituvat suhteet poissulkevat tuotantoeläimellistetyiltä mahdollisuudet hyvään pitkään elämään tilavissa olosuhteissa, yhteiselämään omien lastensa kanssa ja elämään vailla väkivaltaista hyväksikäyttöä. On myös oleellista artikuloida, mitä mahdollisia syviä ja kauniita lajien välisiä suhteita jää materialisoitumatta johtuen nykyisistä julmista käytännöistä. Samoin on oleellista artikuloida, miten eläinteollisuus, merkittävänä ilmastonmuutoksen ja planetaarisen ekosysteemien tuhon aiheuttajana, estää monia elämän kannalta välttämättömiä suhteita ja materialisoi valtavasti vältettävissä olevaa kuolemaa ja kärsimystä (ks. esim. Irni et al. 2024, 19–20; Aavik 2024, 281). Lisäksi on oleellista artikuloida, miten erilaiset sortavat, lajirajat ylittävät, hyvän elämän estämisen tavat niveltyvät toisiinsa ‒ esimerkiksi, miten muiden lajien sortaminen liittyy vähemmistöjen sortamiseen; miten BIPOC- ja LGBTQIA+-ihmisten kukoistavan elämän kannalta oleellisia suhteita tuhotaan ”eläimellistämällä” vähemmistöön kuuluvia ali-ihmisiksi ja miten tämä väkivallan muoto liittyy eläinteollisuuteen ja länsimaiseen asuttajakolonialismiin (ks. Joki 2024, 128). Tällaisiin artikulaatioihin on hyvä saada monta, erityisesti sorron alaista ääntä kuuluviin.

Poissulkemisen etiikan lisäksi on hyvä ymmärtää, että valtahierarkiat eivät kulje aina lineaarisesti ylhäältä alas. Sen sijaan intersektionalismin hengessä hierarkioita on useita, joukossa muun muassa rodun, luokan ja sukupuolen hierarkiat, ja ne saattavat olla keskenään törmäyskurssilla (Irni 2024, 224). Kim (2015) on todennut, että jos rodullistetulla vähemmistöllä on muunlajisten eläinten hyvinvoinnille haitallisia käytäntöjä, niitä kritisoivat, usein yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa olevat ja valkoiseen keskiluokkaan kuuluvat eläinoikeusaktivistit. Puolustajat saattavat sanoa, että harjoitettu käytäntö on keskeinen kulttuuriselle identiteetille, jota kritisoijat yrittävät nakertaa rasismillaan ja kulttuurisella imperialismillaan pyrkiessään pakottamaan omat arvonsa yhteiskunnallisesti vaikeammassa asemassa olevalle vähemmistölle. Myös omassa esimerkissäni eläintuotannosta elinkeinona on hyvä muistaa, että monissa maissa teurastamoissa työskentelee, psyykkisesti äärimmäisen haitallisissa olosuhteissa, köyhimmät, rodullistetuimmat ja marginalisoiduimmat ihmiset (Irni et al. 2024, 20). Kimin mukaan vaarana on, että näissä tilanteissa yksi hierarkia otetaan muita perustavammaksi ja yksi näkökulma jyrää muut. Kim (2015, 19) neuvoo kuitenkin asuttamaan vuorotellen molempia linssejä tai näkökulmia, niin julmuuden näkökulmaa (optics of cruelty) kuin rasismin näkökulmaa (optics of racism), ja olla ratkaisematta ristiriitaa jyräämällä toista näkökulmaa.

Pitämällä kahta keskenään yhteensovittamatonta näkökulmaa elossa pyrkimättä suoraviivaiseen ristiriidan ratkaisemiseen toisen hyväksi on mahdollista tuoda esiin sorron muotojen punoutuminen toisiinsa ja yhdistää sorrettujen voimia. Yhdistämällä voimia on mahdollista saada aikaan sosiaalista liikehdintää monella saralla. Yksittäiset tietyn sorretun ryhmän oikeuksia ajavat liikkeet voivat lyöttäytyä yhteen vastustamaan kolonialistista ja kapitalistista järjestystä – järjestystä, joka tuhoaa vastavuoroisten huolta pitävien suhteiden ja hyvän elämän edellytyksiä määräämällä toisten rooliksi kuolla ja toisten rooliksi totuttautua toisten kuolemaan (ks. Mbembe 2023, 252).

Poissulkemisten artikuloiminen ja useiden, keskenään ristiriitaistenkin näkökulmien huomioiminen vuorotellen eivät ole ristiriidassa yhteenkietoutumisen ontologialle perustuvan monilajisen oikeudenmukaisuuden kanssa, vaan pikemminkin sen välttämättömiä aisapareja. Maailmankatsomuksesta, joka korostaa kietoutumista, on eittämättä hyötyä, koska sen myötä olemme osallisia paitsi omassa, myös muiden kohtaloissa, vaikka suhteet eivät olisikaan symmetrisiä.

 

 

Yhteenkietoutumisten ontologiat ja länsimaiset oikeudelliset käytänteet törmäyskurssilla

Yhteenkietoutumista, toinen toisissaan -rakennetta, suhteita ja yhteydellisyyttä korostavat katsomukset ovat nykyisten länsimaisten lakien ja oikeudellisten käytäntöjen kanssa yhteensopimattomia. Erillisen autonomisen ihmissubjektin käsite sulkee ulos muut kuin ihmiset, ja lisäksi käsite pitää implisiittisesti muita kuin ihmisiä alempiarvoisina. Länsimaiset oikeuskäytänteet nojaavat pitkälti itsen ja muiden väliseen eroon. Ajatus monilajisesta oikeudenmukaisuudesta käy tätä ajatusta vastaan korostamalla, etteivät ihmiset ole koskaan olleet ”yksilöitä” eikä lakeja ja oikeuksia tulisi määrittää individualistisella pääpainolla (Celemajer et al. 2021, 127). Länsimainen oikeus on pitkälti rakennettu turvaamaan omistusoikeutta, jossa on omistaja (esimerkiksi ”ihmisyksilö”) ja omistettu (esimerkiksi kultaharkko, metsä tai muunlajinen tunteva eläin).[5] Se siis kantaa mukanaan subjekti–objekti-binääriä, binääriä vailla huokoisuutta, binääriä vailla polymorfista muovautumista, binääriä vailla kääntyvyyttä, binääriä, jossa osat eivät koskaan vaihda paikkaa. Jotkut ovat aina omistajia (subjekteja) ja toiset aina omistettuja (objekteja). Tämä on kutakuinkin synonyyminen kulttuurisen ihmisen ja biologisen organismin väliselle binäärille, jossa ensimmäinen ylennetään harkintakykyisen toimijan asemaan ja jälkimmäinen alennetaan luonnon automaatiksi tai toiminnan kohteeksi (ks. Giraud 2019, 28–30).

Binäärilogiikkaa ”hienojakoistava”, vallalla olevia ajatus- ja asiankulkuja kenties paremmin vastaava Kimin (2015, 17) käsitys on, että länsimaisissa kulttuureissa ajattelu tapaa tapahtua taksonomioiden – ei dualismien mukaan. Taksonomiat ovat monimutkaisia hierarkkisia järjestyksiä esimerkiksi eri ”eläintyypeille”. Esimerkkejä eläintyypeistä ovat ”karismaattinen megafauna”, jolle tarjotaan suojapaikka, ”kumppanieläimet”, joihin suhtaudutaan ystävinä ja ”tuotantoeläimet”, joita kasvatetaan tapettaviksi (Mts., 16). Taksonomiset hahmotustavat, käytännöt ja valtahierarkiat ovat vallalla myös ”rodun” käsitteen kautta: ”on olemassa” eli toisin sanoen rodullistetaan kiinalainen, musta, valkoinen, slaavi, arabi ja niin edelleen.

Tietyt tahot haluavat luonnollistaa sosiaalisesti rakennetut, kaikenlajisia eläimiä koskevat taksonomiset valtahierarkiat alistavien ja heitä – rajoittuneesta, egoistisesta, uusliberalistisesta näkökulmasta katsoen – hyödyttävien rakenteiden turvaamiseksi. Rodun ja lajin taksonomiset valtahierarkiat eivät ole identtisiä toistensa kanssa eivätkä saumattomasti kiinni toisissaan. Muutos yhdessä hierarkiassa ei tarkoita automaattisesti muutosta toisessa. Sorron muotojen monimuotoisuuden vuoksi ne voivat ajautua jopa hetkittäin toistensa kanssa ristiriitaan. Sen sijaan ne ovat Kimin (2015, 253–279) sanoin synergeettisessä suhteessa: taksonomiat sisäänrakennettuine valtahierarkioineen tukevat toisiaan ja antavat toisilleen tarmoa. Binäärilogiikan ja taksonomioiden ohjaamia hahmotustapoja yhdistää juuri toinen-toistensa-ulkopuolella-rakenne. Tällaisessa tavassa katsoa en olisi osa esimerkiksi ampiaista, alligaattoria tai sinilevää, eivätkä ne olisi osa minua. Ne olisivat jotain ehdottomasti ulkopuolellani olevaa, eikä meillä olisi mitään yhteistä. Hahmotustapa viettää kohti ampiaisen, alligaattorin ja sinilevän esineellistämistä ja näkemistä vain hyötyvälineenä, resurssina tai tuhottavana asiana, sulkien muut, esimerkiksi osallisuuteen, yhteisyyteen ja empatiaan pohjaavat näkökulmat pois.

Binäärisen tai taksonomisen toinen-toistensa-ulkopuolella-logiikan varaan rakennettua ”ihmiskeskeisyyttä”[6] kuvaa hyvin se, että monet lait turvaavat yrityksille saman statuksen kuin joillekin etuoikeutetuille ihmisille, mutta muille kuin ihmisille samoja oikeuksia ei ole kuitenkaan annettu.  Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana tilanteeseen on tullut kuitenkin pientä muutosta. Lain turvaamia oikeuksia on annettu vuonna 2008 Pachamamalle (”äiti maalle”) Ecuadorissa, vuonna 2014 Te Uruwera -metsälle ja Whanganui-joelle Uudessa-Seelannissa / Aotearoassa, vuonna 2017 Ganges- ja Yamuna-joille Intiassa, vuonna 2017 Atrato-joelle Kolumbiassa ja vuonna 2017 Birrarung-joelle Australiassa. Subjektien piirin laajentaminen on tietysti askel vähemmän väkivaltaiseen suuntaan, vaikkakaan se ei ole täysin ongelmatonta muun muassa edellä kuvatun subjekti–objekti-binäärisyyden synnyttämän ristiriidan vuoksi.

Suhteellisuuksia painottava etiikka on ristiriidassa länsimaisen, kolonialistisen, yksilönoikeuksia, omaisuussuhteita ja resursseja painottavan maailmankatsomuksen ja sille rakentuvan oikeuskäytännön kanssa. Suhteiden etiikan näkökulmasta olisi esimerkiksi aivan käsittämätön ajatus, että joku omistaisi metsän tai toisen elävän olennon. Ylipäätään yksitulkintaisuuteen pohjaava laki ei istu kunkin suhteen ja tilanteen ainutkertaisuutta korostavaan etiikkaan. Käsitteet “oikeuksista” ja “luonnosta” eivät istu kovinkaan moniin tapoihin, joilla muun muassa eri alkuperäiskansojen yhteisöt ymmärtävät suhteensa maahan ja veteen (Fitz-Henry 2022, 346).[7]  Myös länsimainen oikein–väärin-binääri istuu varsin kehnosti suhteellisiin, kontekstisidonnaisiin ja paikallistuneihin etiikan muotoihin. Moraalinen puhtoisuus ja etäällä pysyttely on osallisuuden ja suhteellisuuden etiikoille vierasta.

Kuinka panna täytäntöön teoria, joka painottaa yhteydellisyyttä, heterogeenisyyttä ja dynaamisia, kääntyviä ja vastavuoroisia suhteita, vaihtoehtona nykyisille oikeudellisille järjestelmille, jotka perustuvat binäärilogiikalle, omistusoikeudelle, jakoihin subjektiin ja objektiin sekä omistajaan ja omistettuun, selvärajaisille autonomisille yksilöille, samankaltaisuudelle sekä yksiselitteisen selkeille, konteksteille taipumattomille säännöille? On selvää, että täydellinen, kaikille tasapuolinen ”puhdas oikeudenmukaisuus” ei ole mahdollinen suhteiden väistämättömästä monisyisyydestä, ristiriitaisuudesta ja sotkuisuudesta johtuen. Ratkaisu voisi olla pyrkimys ongelmien ja yhteensovittamattomuuksien tiedostamiseen sekä pyrkimys ottaa askel kerrallaan suuntaan, joka on vähemmän dominoiva, vähemmän väkivaltainen, oikeudenmukaisempi, enemmän kukoistamista tukevia suhteita mahdollistava. Kärsimystä vähentävään ja kukoistamista mahdollistavaan suuntaan otetut askeleet voisivat aluksi käytännössä tarkoittaa ”subjektien” piirin laajentamista, mikä mahdollistaisi uudenlaisia, vähemmän instrumentalisoivia, olentojen sisäisten maailmojen rikkautta ihmetteleviä ja niitä kunnioittavia tapoja olla suhteissa. Tämän myötä lopulta koko subjekti-objekti-jako kyseenalaistuisi ja juridiset käytänteet ja instituutiot mullistuisivat.[8]

Ihmisten ja muiden lajien ontologinen moninaisuus tulisi ottaa vakavasti, mutta samalla tuoda esiin päätöksentekoa koskevia väistämättömiä jännitteitä: kuka päättää asioista, jotka koskevat heitä, jotka eivät puhu ainakaan “yksitulkintaista”, nykyihmisille ymmärrettävää kieltä (muunlajiset eläimet, puut, kasvit, mikrobit), jota päätöksentekijät ymmärtäisivät? Ratkaisussa, jossa muita-kuin-ihmisolentoja edustaa aina ihminen, ongelmaksi voi tulla se, että muunlajisen olennon näkökulman esiin tuominen riippuu aina ihmisedustajan tulkinnoista. Tämä rajoittaisi muunlajisten toimijuutta oikeudellisissa järjestelmissä. (Celemajer et al. 2021, 131.) Toisaalta kommunikaatiossa on mukana ainakin kaksi osapuolta, ja kaikki kommunikointitaidot opitaan toisilta.  Muunlajiset eläimet ja muut muunlajiset puhuvat omaa kieltään, ja jos ihmiseläimet oppisivat kuulemaan muunlajisten kieltä, tarve ihmisedustajille poistuisi (ks. Irni et al. 2024, 5–6). Yksi tapa käsitteellistää sama on ”puhua muiden lajien kanssa” eikä heidän puolestaan (Irni 2024, 312). Ytimessä lienee kehollinen ja aistimellinen herkistyminen, olemmehan samaa ainetta, tai Harawayn (2016, 103) sanoin: ”kaikki elukat jakavat yhteisen ’lihan’ lateraalisesti, semioottisesti ja genealogisesti.” Kenties muiden lajien kuuntelemiseen omistautunut ihmisedustaja on välttämätön väliaskel monilajisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden poluilla, mutta syvempi muutos tapahtuu materiaalisemotionaalislihallisella tasolla, kun ihmiset oppivat kuulemaan muiden lajien eri tapoja viestiä.[9]

 

 

Loppupohdinta

Olen tässä esseessä tutkinut, miten huonosti yhteenkietoutumisen ontologiaan perustuvat suhteiden etiikka ja monilajinen oikeudenmukaisuus istuvat erillisyydelle, omistajuudelle ja subjekti–objekti-jakoon pohjaavaan oikeuskäsitykseen. Olen lisäksi tuonut esiin, että toteutuakseen paremmin monilajinen oikeudenmukaisuus kaipaa muun muassa kykyä artikuloida poissulkuja yhdessä asianomaisten kanssa, denaturalisoida konventioita ja asuttaa useita keskenään ristiriitaisia näkökulmia, koska sortavia ja syrjiviä hierarkioita on useita. Kuten lukemattomat esimerkit osoittavat, todellisuus on kuitenkin paljon abstrakteja periaatteita monisyisempi ja sotkuisempi. Muutos monilajisesti oikeudenmukaisempaan elämään ilman silmitöntä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä vaatii paljon sorron muotojen yhteyksien tunnistamista, työtä ja yhteenliittymistä. Suhteellisuutta korostavaa monilajista oikeudenmukaisuutta tutkivat ja sitä edistävät tahot voivat liittyä yhteen muiden kaikenlajisten eläinten atomisointia, redusointia ja instrumentalisointia vastustavien tahojen kanssa. He voivat toimia monilajisen elämän kukoistamista mahdollistavien suhteiden varjelemiseksi, instituutioiden sekä tuhoisten suhtautumistapojen muuttamiseksi, niiden syntymättömyyden ehkäisemiseksi kasvatuksessa ja lopulta myös talousjärjestelmän ja imperialististen elämäntapojen muuttamiseksi. Vaikka se juuri tällä historian hetkellä vaikuttaakin lähes täydellisen epärealistiselta tavoitteelta, mikä tahansa on mahdollista, mikäli olennot liittyvät yhteen ylilajisesti ja ylisukupolvisesti sekä etenevät askel kerrallaan takapakeista lannistumatta.

Jaakko Häkkinen

 

Kirjoittaja valmistuu kesällä 2025 Helsingin yliopistosta taiteiden tutkimuksen maisteriohjelmasta pääaineenaan estetiikka. Häntä kiinnostavat eritoten empatian, kuvittelun ja esteettisen kasvatuksen mahdollisuudet monilajisessa yhteiselossa sekä niiden hankaumat kapitalistisessa, kolonialistisessa ja ihmiskeskeisessä järjestelmässä.

 

Kuvat: Aura Niskanen

 

Loppuviitteet

[1] Eläinten oikeuksia ajavaa liikettä on kritisoitu siitä, että sen tavoitteet toteutuessaankin vain kaiuttaisivat ihmisekseptionalismia uudessa muodossa, jossa etuoikeutettujen piiri laajenisi ihmistä muistuttaviin lajeihin. Tällöin perimmäinen rakenne, jossa jotkut ovat riistettäviä ja toiset riistäjiä tai niitä, joiden puolesta riistetään, säilyisi. (ks. Giraud 2019, 7.) Vaikka en tähän kysymykseen syvennykään, on sanottava, että tässä kritiikissä piilee vaara. Mikäli painotetaan vain yhteenkietoutumisia ja suhdeverkostojen monimutkaisuutta ilman eettisesteettistä pohdintaa siitä, miten yhdessä sommitelmassa toisten roolina on kärsiä ja tulla hyväksikäytetyksi aivan suhteettomasti, eväät kohtuuttoman kärsimyssommitelman purkamiseksi syödään sanomalla, että ”suhteet ovat aina monimutkaisia ja sotkuisia”.

[2] Haraway (2016, 14) kirjoittaa Yhdysvaltojen luoteisosissa asuvien alkuperäiskansa Navajoon kuuluvien sanasta hózhó, jolle ei ole kovinkaan tarkkaa vastinetta englannin kielessä, mutta joka tarkoittaa suurin piirtein muun muassa ”kauneutta”, ”tasapainoa”, ”harmoniaa”, ”järjestystä” ja ”maailman oikeanlaisia suhteita”. Käsite ei ole deterministinen, vaan se liittyy suhteisiin ja konteksteihin (Mts. 94).

[3] Ulrich Brand ja Markus Wissen yrittävät imperiaalisen elämäntavan käsitteellä valaista sitä, miten normaalius tuotetaan globaalin pohjoisen ja ja kasvavissa määrin myös globaalin etelän ylikuluttavassa arjessa, joka usein perustuu toisaalla tapahtuvaan tuhoamiseen. Elämäntapa on monien kriisien risteyksessä ja niiden aiheuttaja. Se aiheuttaa ilmaston kuumenemista, ekosysteemien tuhoutumista, sosiaalista polarisaatiota, laajamittaista köyhyyttä, paikallisten talouksien tuhoutumista ja geopoliittisia jännitteitä. (Brand & Wissen 2021, 27.) Kirjoittajat ajattelevat, että äärioikeiston nousu globaalissa pohjoisessa on selitettävissä yrityksenä turvata imperiaalinen elämäntapa autoritäärisin keinoin vastauksena vaatimuksiin niiltä, joilta kyseinen elämäntapa on evätty ja jotka joutuvat kantamaan tuon elämäntavan sosiaalismateriaaliset seuraamukset. Elämäntapa on kulttuurinen rintama, jossa kyseistä elämäntapaa modersnisoimaan pyrkivien progressiivisten uusliberaalien ja kyseistä elämäntapaa puolustavien autoritäärisyyttä kannattavien nationalistien intressit kohtaavat. (Mt, 18.) Intressien kohtaamisen voi huomata esimerkiksi Suomen nykyisen hallituksen ilmasto-, metsä-, maatalous- ja turkistarhapolitiikassa. Politiikka kielii siitä, miten saman- ja muunlajisille globaalissa etelässä, oman maan metsissä, broilerihalleissa, häkeissä, teurastamoissa ynnä muissa asiaan varatuissa paikoissa ollaan valmiita sälyttämään rajattomasti kärsimystä oman tuhoisan, mielikuvituksettoman ja sydämettömän elämäntavan turvaamiseksi.

[4] ”Luonnolliseksi” mielletyn suhteen tai tottumuksen denaturalisoiminen ja kenties tiedostamatta ulossuljetun vaihtoehdon esiin tuominen on mielestäni kannatettava strategia niin aktivismissa, kasvatuksessa, taiteessa, akateemisessa tutkimuksessa kuin arkipäiväisissä keskusteluissa. Mikään ei todellisuudessa velvoita näin kaistapäiseen ja sydämettömään suhteeseen muiden elävien olentojen kanssa. Ihmisyhteisöt ovat eläneet satoja vuosia merkityksentäyteisiä elämiä, joissa muihin lajeihin ja olentoihin on suhtauduttu kunnioituksella.

[5] Irni et al. (2024, 9) pohtivat termien kuten ”muunlajinen eläin” ongelmallisuutta, koska ne ottavat viitepisteekseen ihmisen ja nojaavat edelleen jonkinlaiseen ihmislajin ekseptionalismiin. Kritiikkiin on helppo yhtyä. Toisaalta, kun pohdinnassa ovat juuri ihmisten ja sikojen, ihmisten ja kärpästen, ihmisten ja antilooppien väliset suhteet – eivät kärpästen ja antilooppien tai kärpästen ja sikojen väliset – ihminen viitepisteenä on looginen. Viitepiste mahdollistaa sen, että toinen osapuoli voi olla minkä tahansa (paitsi ihmis-) lajinen. Ihanteellista tietenkin useimmiten olisi, jos suhteiden osapuolet voitaisiin yksilöidä mahdollisimman tarkasti. Toisaalta, koska ongelma ei ole vain ihmisen suhteessa sikoihin tai yhteen sikayksilöön, vaan moniin lajeihin suhtaudutaan epäkunnioittavasti ja instrumentaalisesti, on termin ”muunlajinen” eroja hävittävä laaja-alainen niputus karkeudestaan huolimatta käyttökelpoinen. Se mahdollistaa neuvottelun useiden suhteiden nykyisistä luonteista ja mahdollisista tulevista luonteista yhdellä kertaa. Vaikka termi jollain tasolla kaiuttaa vanhaa, huonoksi todettua ja ristiriitaista eläin–ihminen-binääriä, tuo se toisaalta ihmiseläimet osaksi kaikenlajisia eläimiä ja laittaa pohtimaan suhteita lateraalisesti.

[6] Ihmisestä puhuminen osoittautuu haastavaksi, koska, kuten tässä alaluvussa käy ilmi, ”ihminen” tarkoittaa eri aikoina eri paikoissa eri olennoille eri asioita. Uusliberalistinen, länsimainen, atomisoitu, individualistinen ja autonominen ihminen on yksi erityistapaus. Puhe ihmiskeskeisyydestä tarkoittaisi jotain hyvin muuta, mikäli ihmiset eivät kokisi muun- ja oman lajisia olentoja samalla tavalla itselleen vieraina, ulkopuolisina ja erillisinä. On kirjava joukko erilaisia ontologioita, jotka eivät perustu erillisyydelle tai painota sitä perimmäisenä totuutena. Viime aikoina ainakin länsimaissa akateemisissa piireissä suosiota on saavuttanut muun muassa Donna Harawayn ajatus kanssatulemisesta tai kanssakehkeytymisestä (ks. esim. Kiyak 2024, 78). Kriittisessä feministisessä monilajisuustutkimuksessa painotetaan ruumiillista, haavoittuvaista ja suhteissa elävää, niihin sekoittunutta ja niissä muotoutuvaa subjektia, erotuksena autonomisesta, rationaalisesta ja ruumiittomasta, länsimaisen, valkoisen, maskuliinisen subjektin mukaan mallinnetusta subjektista (Irni et al. 2024, 22). Ajatus ihmiskeskeisyydestä on siis hyvin erilainen riippuen siitä, mielletäänkö ihminen suhteiden verkostoksi, kanssakäymisestään muun kanssa kumpuavaksi osaksi erilaisia sommitelmia, esivanhempien ja myyttisten tarueläinten kansoittamaksi ikiaikaiseksi sieluksi, halukoneeksi, muita vastaan geenien jatkoon saattamisesta kilpailevaksi, autonomisesti luonnostaan omaa ja perheensä etua tavoittelevaksi laskelmoivaksi yksilöksi, kaikkeuden osaksi, jossa kaikkeus heijastuu ja elää, ja niin edelleen. Lisäksi ihmisyyden ja lajin konstruktiot liittyvät rodun, sukupuolen, seksuaalisuuden ja kyvykkyyden kulloisiinkin määritelmiin (Mts, 9). Kaikilla näillä ja lukemattomilla muilla sosiaalisesti ja vuorovaikutuksen myötä rakentuvilla ihmiskäsityksillä on hyvin erilaiset vaikutukset tapaan olla, vuorovaikuttaa ja kehkeytyä yhdessä maailmassa ja suhteissa.

[7] Puhetta oikeuksista on vastustettu monissa jälkihumanistisissa suhteiden monimutkaisuutta korostavissa konteksteissa siksi, että se vain laajentaa etuoikeutettujen joukkoa usein sillä perusteella, kuinka paljon olento muistuttaa ihmistä. Voidaan kysyä, tulisiko hyttyselle myöntää oikeuksia? Entä tappavalle virukselle? (Giraud 2019, 8.) Toisaalta, vaikka puhe oikeuksista ei sopisikaan jälkihumanistiseen suhteellisuuksia painottavaan etiikkaan, voi oikeuksiin vetoaminen olla esimerkiksi eläinoikeusaktivisteille monessa nykykontekstissa laajaa yleisöä puhuttelevampi ja vaikuttavampi tapa saada muutosta aikaan (Mt, 40–41, 99). Toisaalta taas puhe oikeuksista liittyy laajemmin uusliberalistiseen omistusoikeuteen, valinnan oikeuteen kapitalistisessa kontekstissa, ja niin edelleen. Sen välttäminen voi olla tästä syystä monille kokonaisvaltaisempaa muutosta tavoitteleville tahoille vetoavampi valinta. (Mt, 41.)

[8] Pitkällä tähtäimellä, mutta mitä nopeammin sen parempi, tarvitaan siirtyminen pois eläinteollisuudesta, kapitalismista, neokolonialismista, ihmiskeskeisyydestä, rasismista, vähemmistöjen sortamisesta, konsumerismista, ekstraktivismista ja imperiaalisista elämäntavoista. Tämä jos jokin avaisi tilaa elämälle ja monilajiselle kukoistamiselle sekä oikeudenmukaisuudelle.

[9] Tavallaan herkistymisen, kuulemisen ja kuuntelemisen tematiikka toimii myös elävä/ei-elävä-binäärin molemmin puolin: myös paikkoja, tiloja ja konteksteja voi kuulla. Toistuvana käytäntönä kuunteleminen kultivoi ja harjaannuttaa monen teoreetikon peräänkuuluttamaa kykyä herkistyä eri konteksteille ja niiden monisyisyydelle. Toisaalta tällainen herkistyminen tuo mukanaan myös voimistuneen kääntyvyyden tunteen. Paitsi että aistin toisen olennon, kääntäen olen hänelle aistittava. Kohtaamisessa olen toiselle olennolle hänen sisäpuolensa ulkopuoli ja ulkopuolensa sisäpuoli, kuten hän on minulle (Merleau-Ponty 2016, 565). Voin aistia hänet, hänessä oman läsnäoloni, itseni ja hänen läsnäolonsa itsessäni. Voin siis kysyä, miten aistiva olento aistii minut. Miten tietty paikka, esimerkiksi kotikontuni, aistii minut? Kuunteleminen on siis keskeisessä roolissa paitsi herkistymisessä ja muiden eläinten äänen kuulemisessa, myös oman läsnäolon aistimisessa toisessa olennossa, kontekstissa tai paikassa. Kuuntelemisen ja herkistymisen ohella monilajisen kukoistamisen mahdollistamiseksi on ilmaistava voimasuhteita. Sorrettujen eläinten kanssa on pyrittävä artikuloiden erittelemään toimijoita, sommitelmia ja valtadynamiikkoja hyväksyen, että kaikki artikulaatiot tai kertomukset painottavat joitain näkökulmia ja jättävät aina joitain ulos. Tämän väistämättömän ulossulkemisen ymmärtäminen mahdollistaa vastuun kantamisen kertomuksiin valituista näkökulmista ja painotuksista sekä pois jätetyistä (Giraud 2019).

 

Lähteet

Aavik, Kadri. 2024. ”Men’s Veganism: A Pathway towards More Egalitarian Masculinities?” Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 281–305. doi:10.1163/9789004679375_011.

Brand, Ulrich, ja Markus Wissen. 2021. The Imperial Mode of Living: Everyday Life and the Ecological Crisis of Capitalism. La Vergne: Verso.

Celermajer, Danielle, David Schlosberg, Lauren Rickards, Makere Stewart-Harawira, Mathias Thaler, Petra Tschakert, Blanche Verlie, ja Christine Winter. 2021. ”Multispecies Justice: Theories, Challenges, and a Research Agenda for Environmental Politics”. Environmental Politics 30(1–2): 119–40. doi:10.1080/09644016.2020.1827608.

Deckha, Maneesha. 2024. ”Human Children, Nonhuman Animals, and a Plant-Based Vegan Future”. Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 175–204. doi:10.1163/9789004679375_008.

Fitz-Henry, Erin. 2022. ”Multi-Species Justice: A View from the Rights of Nature Movement”. Environmental Politics 31(2): 338–59. doi:10.1080/09644016.2021.1957615.

Giraud, Eva Haifa. 2019. What comes after entanglement? activism, anthropocentrism, and an ethics of exclusion. Durham: Duke University Press.

Haraway, Donna Jeanne. 2016. Staying with the trouble: making kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.

Irni, Kuura, Kadri Aavik, ja Milla-Maria Joki. 2024. ”Introduction: Critical Feminist Animal and Multispecies Studies”. Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 1–41. doi:10.1163/9789004679375_002.

Irni, Kuura. 2024. ”Staying with the Trouble in Cat Advocacy: Donna Haraway, Vegan Politics, and the Case of Cat Food”. Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 306–42. doi:10.1163/9789004679375_012.

Joki, Milla-Maria. 2024. ”Negotiating Disability in Celebrity Cat Lil BUB’s Eating Videos”. Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 117–40. doi:10.1163/9789004679375_006.

Kim, Claire Jean. 2015. Dangerous Crossings: Race, Species, and Nature in a Multicultural Age. New York: Cambridge university press.

Kıyak, Ezgi Burgan. 2024. ”Eating with a Cow: Feminist Multispecies Ethnography in the Kitchens of the Black Sea High Pastures of Turkey”. Teoksessa Feminist Animal and Multispecies Studies: Critical Perspectives on Food and Eating, Brill, 70–93. doi:10.1163/9789004679375_004.

Mbembe, Achille. 2023. Mustan järjen kritiikki / Achille Mbembe ; suomentanut Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.

Merleau-Ponty, Maurice. 2016. ”Punoutuminen – kiasma”. Teoksessa Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, ja Jyri Vuorinen. Helsinki: Gaudeamus.

Merleau-Ponty, Maurice. 2012. ”Silmä ja henki”. Suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila. Teoksessa Filosofisia kirjoituksia, Helsinki: Nemo.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *